Isoisän sana on laki
Pyhintä markkinataloudessa on porno ja pahinta pornon pilkkaaminen. Lait ovat olemassa jottei pyhää pornoa kohdeltaisi epäkunnioittavasti.
1
Kaikki yhteiskuntajärjestelmät ovat huolestuneita mikäli niiden perustavia arvoja loukataan.
Tämänhetkistä länsimaista yhteiskuntaa nimitetään markkinataloudeksi. Tämä on pelkkä toteamus eikä moralistinen väite.
Mitä ovat länsimaisen yhteiskunnan suurimmat huolenaiheet tai pyhimmät arvot?
Markkinataloudessa se, mikä loukkaa kuluttajaa, loukkaa myös tuottajaa ja mainostajaa vaarantamalla apajat. Tuotteistamisen rakennemalli on pyhä.
Neitsythuorakirkossa oli yksi vika ja sen mukana kaikki.
Kyse ei suinkaan ollut kuvista, joissa lapsia olisi raiskattu. Jokainen nettipornoa vähänkin nähnyt tietää, ettei valtavirtaporno tarjoa kuvia rikoksista vaan poseerauksista, fantasiasta, kuvaelmista, populaarikulttuurista näyttelijöineen. Alalle vain on tuotettava palkattaviksi alaikäisen rajalla olevia, jotta kuluttajien tarpeita voidaan tyydyttää.
Voiko pornoa raiskata? Paljosta porusta päätellen se on selvä.
Neitsythuorakirkossa oli vikana se, että kuluttajat kokivat pyhän pornon uhatuksi, raiskatuksi.
Oletetun kuluttajan loukkaamisen pelko on markkinataloutta säätelevä laki.
2
Juulia Jyränki ja Harri Kalha ovat kirjoittaneet kirjansa Tapaus Neitsythuorakirkko näkökulmanaan huoli siitä, että pornoa ei kohdella tarpeeksi sievästi.
Taide on paha, jos se tohtii katsoa pornon taakse, yhteiskunnan arvoihin.
Taide on hyvä vain niin kauan kuin se esittää pornoa nätisti ja söpösti. Ikävästi tai todenmukaisesti pornoa ei saa esittää. Esimerkiksi pornon lausumia ei tule siteerata. Raa’aksi, huonoksi, ohitettavaksi taide muuttuu heti, jos se ei hiljaa kunnioita pornoa.
Jyrängille ja Kalhalle porno on fantasian ja halun aluetta. Hyvä niin, mutta heille ei tule mieleen kysyä seuraavaa perustavaa kysymystä: kenen ja millaisesta halusta ja fantasiasta milloinkin on kyse. Tämä kysymys veisi yhteiskunnallisiin, sukupuoleen ja valtaan liittyviin kenttiin, ja ne ohitettava, silloin kun on kyse pyhän pornon puoltamisesta.
“Aika monta nettisivua väittää että teinilutkat himoavat vanhoja miehiä ja haluavat tulla ukkinsa raiskaamiksi”, aloitti eräs Neitsythuorakirkon tekstitaulu. Teinipornon eräässä alajaostossa, isoisäpornossa, sellaista todellakin yhtenään väitetään. Se, että tämä utooppiselta kuulostava lajityyppi eksistoi laajasti ja käyttää kyseisenlaisia ilmaisuja, näkyy vaikkapa Katoavaisuuden kirjan koostekuvasta sivulta 103. Grandpa porn -lajityypin olemassaolosta antaa jotain vihiä myös miljoonaa hipova Google-viitemäärä (782 000) vaikka tuskinpa kaikki alalle yrittäjät tätä lajinimeä käyttävät.
Jyrängin ja Kalhan mielestä isoisäpornosta olisi pitänyt puhua herttaisemmin, sievistelevämmin, jottei pornon julkisuuskuva vinoudu. Ei olisi saanut esittää epäilyksen sanaa siitä, että kyse ei ehkä olekaan teinityttöjen omasta halusta. Koska tottakai on niin, jos sivut sellaista väittävät. Jyrängin ja Kalhan mukaan jo toteamukset ja sitaatit nettipornon todellisuudesta ovat moralisoivia ja edustavat “räikeää pahastusta”.
Moralisointia välttääkseen olisi pitänyt esittää, että toki porno yleispätevänä halun ja fantasian alueena on oikeassa ja tietää teinityttöjen halun suuntautuvan nimenomaan vanhuksiin.
Pornotutkijat esittävät tässä varsin naiivin kuvan sekä tutkimuksen paikasta yhteiskunnassa että halun subjekteista. Isoisät taistelivat, pyhä porno lakina yläpuolellamme tietää ja kertoo.
3
Pornoa ei saisi pilkata tai ahdistella, sillä muuten pornolle tulee paha mieli.
Tai ainakin oletetulle kuluttajalle, katsojalle, joka etsii lukemastaan oikeutusta halun ympärikäännölle. Isoisän näkökulma on laki, jos sellainen pornossa käy kaupaksi.
Pornotutkijoiden outo pikkusieluisuus näkyy toisinaan siitä, että yksikin väärä sitaatti pornon todellisuudesta on heidän ahtaassa maailmassaan jo kokonaisvaltaista seksuaalikielteisyyttä, moralismia tai kaiken pornon tuomitsemista.
Ei siis voi vaatia teinitytöille oikeutusta heidän omaan haluunsa olematta moralisti; suvaitsevaisuutta ja kriittisyyttä edustaa siis teinityttöjen halun nihiloiva kiistäminen. Harvoin haluun liittyviin valtapositioihin suhtaudutaan yhtä naiivisti. Pornoa ei saa katsoa päin, vaativat pornotutkijat, sillä muutoin pornon pyhä koskemattomuus on uhattuna.
Jyrängin ja Kalhan logiikka pornon koskemattomuuden puoltamisessa on läpinäkyvää. Kun heitetään “räikeän pahastuksen” epiteetti pornoa koskevien realististen toteamusten ylle, “isoisän” ja hänen halunsa näkökulma jää edustamaan kirjoittajien suosimaa “kriittistä” asennetta. Näin voidaan pornon tiettyjen osa-alueiden hiemankin kriittisempi tarkastelu torjua jo ennalta.
Erään tämän päivän pikku-uutisen koto-Suomesta Jyränki ja Kalha olisivat sijoittaneet samaten moralismin laatikkoon ja “räikeää pahastusta” –otsikon alle. Uutinen kertoi Vantaan käräjäoikeuden seksuaalirikostuomiosta ja otsikoi: “83-vuotias vankeuteen teinitytön hyväilystä”.
Jyrängin ja Kalhan kirjassaan harjoittamaa tulkintatapaa seurataksemme, oikeampaa tiedonvälitystä olisi ilmeisesti ollut väittää, että itse asiassa teinityttö varmasti halusi hyväilyjä – samoinhan he määrittelivät isoisäpornon todellisuutta vastaamattoman asetelman kyseenalaistamisen moralismiksi.
Joudun pyytämään Kalhalta ja Jyrängiltä anteeksi Vartti-lehden karkean pahastelevaa otsikkoa, joka ei noudattanut pornosta oppimaamme todellisuuden tilaa ja samalla pilkkasi isoisäpornon markkina-aluetta.
Anteeksi pyhä porno, ja erityisesti isoisäpornon lajityyppiin sisältyvä viisaus, älkäämme koskaan loukatko sinua ja epäilkö herruuttasi!
Talonmies ja minä
Kun eilen ohikulkiessani concierge valitteli ikävystymistään ja raapusteli kuulakynällä tv-lehden kulmaan, sain ajatuksen. Idis on ehkä huono, mutta eipähän ole minulta peräisin.
Miksei tyyppi voisi tuotteistaa tylsistymistään.
Juulia Jyrängin mukaan talon graafikoilla on oikeus tuottaa uusia teoksia taiteilijoiden tekeleistä.
Miksi tämä talo olisi kehnompi muita? Vaikka onkin vinoksi vääntymässä Montmartren rinteessä.
Ehdotin talonmiehelle, että siirtyy ilmaisjakelulehden graafisesta muokkaamisesta korkeakirjallisuuteen.
Miksi tyytyä sanaristikoihin ja päämäärättömään suttailuun, kun gardien voi yhtäläisin ponnistuksin ruveta rustailemaan kirjailijoita uuteen uskoon. Alamme tuottaa laillisia piraatteja – Juulia Jyrängin vaatimus tekijänoikeuksien poistamisesta koskee varmasti yhtä hyvin kaikkia luovan alan tekijöitä, myös kirjailijoita.
Ensimmäiseksi tuli mieleen, että talonmies voisi tehdä kirjapiraatin Sofi Oksasesta. Ja tuunata sekaan vaikkapa mielivitsejään, sittenhän talonmies saa uutukaisen varmemmin taitelijanimensä E. Tuunanen alle. Mutta talonmies väitti, ettei ymmärrä suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta mitään ja että häntä kiinnostaa enempi tietopuolinen aines, kuten juorut, seksiskandaalit ja pornoratsiat. Siksi valinta kallistui Tapaus Jyränki ja Kalhaan.
Talomme toimii näin:
Pyydän tavaraa tutkimuskäyttöön, enkä sano että tutkimus on jo tehty; niinhän Jyrängillä ja Kalhalla oli pokkaa toimia.
Annan tekstit conciergelle. Concierge tai gardien on talonmies ranskaksi, ranskalaistaloista ei löydy talon graafikkoa eikä edes kustannustoimittajaa, joten kai ammattitaitoinen talonmies, huoltomies tai porrassiivooja ajaa saman asian.
Talonmies saa luvan hieman käsitellä tekstiä. Ole rauhassa, Juulia, talonmies muuttaa tekstiäsi vain ihan vähän.
Tekstit ovat muunneltaviksi lähes yhtä antoisia kuin kuvat: merkityksen voi vesittää helposti, aivan olemattominkin keinoin.
Lisähupia tuotamme lukijoille siitä, mikäli Jyränki ilmestyy vastustamaan aikomuksiamme julkaista hänen kirjapiraattejaan. Suttailemme tussilla ja teipeillä uusia painoksia edellisistä ja talonmies rustaa pahoittelunsa kirjailijan mielenmuutoksista. Kun Jyrängin mielestä musta laatikko ajaa kuvan tai tekstin poistamisen asian, kyllä talonmies sellaisia helposti järkkäilee.
Kysymys siitä, kuka ja mikä saa rakentaa vallan mustia laatikoita kussakin kulttuurisessa tilanteessa, on mitä yhteiskunnallisin. Kyse on sanan ja kuvan rajojen määrittelystä. Toistaiseksi millekään suomalais- tai ranskalaistalolle tai niiden ammattimiehistölle ei ole luovutettu jumalaista ylivaltaa, ylemmän päätöksenteon oikeutta, muutella kuvia ja sanoja tekijyydestä piittaamatta, vaikka Juulia Jyränki ja Harri Kalha kirjassaan niin ajattelevat. Minun taloni talonmiehellä on aivan yhtäläinen oikeus uskoa yliherruuteensa, jos sellainen on sattunut tipahtamaan jumalten armosta jollekin suomalaistalolle.
Joudun nyt häipymään koneen äärestä, talonmies odottelee jo malttamattomana kirjojemme markkinointineuvottelujen alkamista.
Taiteen tekijänoikeudet mainostoimistoille
Tekijänoikeuksien uudistusehdotus à la Juulia Jyränki, jota olen viime päivinä esitellyt, on mielenkiintoinen myös laajempien yhteiskunnallisten ja taideteoreettisten näkökulmiensa takia.
Ohjelma haluaa lopettaa kuvataiteilijoiden oikeudet teoksiinsa. Kannattaa huomioida, ettei Jyränki kuitenkaan kannata kokonaisvaltaista visuaalisen alan tekijänoikeuksien hautasaattuetta.
Jyrängin ideana on, että taidetta koskevat tekijänoikeudet lopetetaan vain ei-kaupallisilta taiteilijoilta ja siirretään erilaisille markkinaperustaisen käyttökuvan edustajille: pornotuottajille, kustantamoiden mainososastoille ja mainostoimistoille.
Kaikki ei-tuottava taide määrätään kieltoon. Jos performanssintekijät tai installaationrakentajat vielä erehtyvät tekemään jotain, poliisi kuvaa heidän rikoksensa ja rikosaineisto lähetetään suoraan mainostoimistoille muokattavaksi ja myytäväksi.
Maalaustaiteen puolella sama uudistus merkitsee sitä, että taidemaalareita kielletään sakon uhalla jatkamasta toimintaansa. Kerätäään kaikki tähänastinen taide sisustusliikkeiden myytäväksi ja monistettavaksi.
Kokoan vielä Jyrängin taiteenlopettamisohjelman kulmakivet:
§1 Taide voidaan lopettaa.
§2 Parempaa taidetta tekevät mainostoimistot ja pornotuottajat.
§3 Kaikki varhaisempi taide siirretään mainostoimistoille.
§4 Yhteiskunta ilman taiteilijoiden taidetta on oikeudenmukaisempi ja kauniimpi. Näkeehän sen siitäkin, että mainostoimistot tekevät myyvempää taidetta.
Kaikki tekijänoikeudet kannattaa siis vanhentuneina poistaa kuvataiteilijoilta ja siirtää markkinaperustaiseen liiketoimintaan. Käytöstä poistettujen taiteilijoiden suljettuja leirejä tulee harkita, jotta nuo haaskat eivät jää pilaamaan maisemaa. Taiteen ja taiteilijoiden julkista pilkkaamista on kannustettava kaikin tavoin, koska vain siten voidaan taata tavoite, jossa taide onnistutaan kitkemään lopullisesti maailmasta.
Tulevaisuuden maailmassa kaikki taide on myyvää ja kaunista, koska vain pornotuottajat ja mainostoimistot saavat luoda sitä. Erityisen myyvää ja kaunista on porno, sillä mainostoimistojen ammattitaitoinen väki pitää huolen, ettei teinipornon alaista vapaalevitteistä lapsipornoakaan arvostella ikävään sävyyn vaan esitetään kauniisti, kaunistelevasti ja kuluttajaa kiinnostavalla tavalla.
Seiskaantuminen ja pornotutkimus
Tietokirjailijan vastakohdiksi oletetaan satutädit ja Seiskan toimittajat. Vaan niin ei aina ole.
Sepite ja shokeeraavuuteen pyrkivät vihjaukset (raha! porno! paljastus!) ovat tietokirjailijana aloittelevan Juulia Jyrängin valtteja, kun hän lähtee ajamaan kuvataiteen tekijänoikeuksien sivuuttamisen oikeutusta. Alkaa vaikuttaa siltä, että juuri lapsipornon käsitteen pinnallisin shokeeraavuus on saanut Jyrängin tarttumaan kynään ja hyödyntämään aihetta kirjassaan. On harmillista, että aiheeseen tarttuvat sellaiset, joita eivät kiinnosta eettiset kysymykset tai yhteiskuntakriittinen taide, eikä ainakaan lapsipornon tämänpäiväinen todellisuus.
Kun Jyränki muutti mieltään vajaassa viikossa blogisensuurin vaatimisesta oman perustamiseen, hän kelkkansa kääntämisen innossa unohtaa pysyä asiassa ja tapahtuneessa. Käyn seuraavassa läpi edes joidenkin Jyrängin väittämien (blogikirjoitukset 1.11 ja 29.10.) vastaavuutta kirjallisten dokumenttien ja tapahtuneen kanssa.
Varoituksen sana!
Tämä artikkeli on liian pitkäpiimäinen kenenkään ulkopuolisen luettavaksi. Pyydän lukijalta anteeksi kirjoitukseni pituutta eli Jyrängin holtitonta intoa tuottaa uusia ja uusia pitämättömiä väitteitä.
1
Hutilointia vai “kuvakiista”?
Juulia Jyränki ja Harri Kalha käyttävät hieman suureellista “kuvakiistan” tai “kuvakiellon” nimeä hutiloinnistaan tai uusavuttomuudestaan. Oleellista on johtaa huomio muualle ohi kirjureiden tunaroinnin. Eihän kukaan järjellinen ihminen tai kustantaja yksinkertaisesti lähde julkaisemaan ja muokkailemaan kuvia taiteilijan teoksista ilman sopimusta. Like ei edes kiellä sopimuksen puuttumista, vain Jyränki haahuilee mielikuvituksessaan sopineensa jotain.
2
Jyränki väittää, että Kuvasto toimisi yhden jäsenen “subjektiivisesti värittyneiden vaatimusten” pohjalta.
Väite ei pidä paikkaansa, Kuvasto valvoo lain pohjalta kuvataiteilijoiden tekijänoikeuksia eikä toimi kenenkään subjektiivisten vaatimusten pohjalta.
Mitään vaatimusta en ainakaan minä ole esittänyt, muuta kuin tavanomaisen tekijänoikeuksien kunniottamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen.
Jyränki myös irvailee ylipäätään sopimukseen pyrkimistä silloin kun tekijänoikeudet on sivuutettu, mistä ei nähdäkseni Liken ja Kuvaston välillä ole erimielisyyttä.
3
“tekijänoikeusjupakkamme on lyhyessä ajassa ehtinyt saada farssin (tai ainakin juridisen saivartelun) piirteitä”
Tässä, ehkä ainoassa, kohdassa olemme yhtä mieltä.
Kaiken turhan jorinan Jyränki ja Kalha olisivat välttäneet pitämällä sanansa. Joko julkaisemalla ilman kuvia, niin kuin ovat luvanneet, tai sitten sopimalla niiden käytöstä; kumpikaan vaihtoehto ei kelvannut.
Juridisessa saivartelussa Jyränki kunnostautuu itse erityisen uutterasti uusimmassa artikkelissaan, johon joudun vielä palaamaan.
4
Jyrängin mukaan Kuvasto väittäisi taiteilijan nauttivan tekijänoikeutta pornokuviin netissä. Tällaista Kuvasto ei varmasti ole väittänyt. Enkä ainakaan minä tunne mitään tarvetta omia tekijänoikeutta nettipornoon sinänsä. Sen sijaan minulla on tekijänoikeus installaatiooni Neitsythuorakirkko, ja myös ja juuri sen alaisena esittämääni kaikkeen kuva-aineistoon juuri siinä muodossa kuin se teokseen sisältyy. Jos joku haluaa etsiä samoja tai muita pornokuvia netistä tieteen, taiteen tai mihin mihin tahansa muuhun tarkoitukseen, en aseta sille tietenkään mitään esteitä.
5
“Kirjan oltua kolme viikkoa painossa taiteilija itse nimittäin ilmoitti, ettei salli kuviaan käytettävän kirjassa”
Miksi kirja ja Jyränki unohtavat kertoa, etteivät itse suostuneet kertomaan ennalta, että kirjaan oli tulossa kuvia, vaan tieto piti onkia esille erikseen? Miksi kirja ja Jyränki samaten piilottavat sen, että eivät ole sopineet kuviin tekemistään muutoksista?
Kirjoittajien omana tempauksena oli olla huolehtimatta kuvien julkaisemisesta sopimisesta. Tekijät ovat viimeksi heinäkuussa tavattaessa ilmoittaneet, että kirjaan ei ole tulossa kuvia eikä missään heidän esittämässään paperissa lue sanaakaan kuvien julkaisemisesta tai kuvaoikeuksien siirtämisestä. Kukaan tekijöistä tai kustantamosta ei ole lähestynyt kuvien julkaisemisesta sopimiseksi. Kuvat aiottiin julkaista muunneltuina ja tekijälle kertomatta. Jyrängin mielestä Liken graafikolla on lupa luoda uusi kuvateos taiteilijan tutkimuskäyttöön luovuttamasta kuvasta.
Kirjallisella alalla voitaisiin yhtä hyvin mennä samanlaiseen luovaan ja riistävään tekijänoikeustulkintaan. Minulla olisi siis yhtäläinen lupa tehdä Jyrängin ja Kalhan kirjasta oma hieman muunneltu piraattipainokseni. Tämän täytyy olla aivan yhtä luvallista kuin kuvataiteilijan teoksen luvaton muuntelu. Jos minä yrittäisin samaa mitä Jyränki ja Kalha, he olisivat ajat sitten usuttaneet poliisin kimppuuni.
Mistä siis tulee Jyrängin ja Kalhan oikeus tavanomaisten tekijänoikeuksien ylittämiseen?
6
“Kuvasto katsoi, ettei taiteilijan kanssa tekemämme suullinen julkaisusopimus ja sitä todistavat seikat (sähköpostikirjeenvaihto taiteilijan kanssa, minun ja Kalhan yhtäpitävät kertomukset kuvien luovuttamisesta julkaisukäyttöön, taiteilijan etukäteinen tutustuminen kirjaamme, kuvien luovuttamisen formaatti ja ajankohta) olleet riittäviä osoituksia kuvia koskevan sopimuksen olemassaolosta.”
Kuvasto, samoin kuin Like, olisi varmasti luottanut sopimukseen, jos siitä olisi löydetty mitään merkkejä. Kirjoittajilla ei ole mitään näyttöä sopimuksesta. Kaikki todistuskappaleet puuttuvat, eikä mitään suullista julkaisusopimusta ole olemassa. Olen itse kirjoittanut “näyttäväni” mielelläni kuvia ja toivovani voida nähdä tekstin. Juulian (ja Harrin) tarinointi on ainoa näyttö.
Sähköpostikirjeenvaihto: Tekijöiden kirjalliset dokumentit nimenomaan todistavat, etteivät tekijät pyydä kuvia julkaistaviksi. Yhdessäkään kirjoittajien viestissä ei mainita kuvien tarpeelle muuta tarkoitusta kuin niiden katsominen ja lähiluku tutkimusta varten. Kirjoittajat ovat pyytäneet saada nähdä kuvia kirjoittaaksen niistä. (Viesteistä tarkemmin kohdissa 7 ja 17)
Kuvaformaatti: Kuvia on lähetetty sähköisesti siksi, että kuvien luovuttaja on halunnut edistää tekijöiden tarkoitusta tutkia kuvia, ja siksi, että sähköinen toimitustapa on kätevämpää kuin paperikopioiden luovuttaminen. Miksi ihmeessä taiteilija luovuttaisi tekijöiden käyttöön originaaleja, suoranaisia alkuperäisiä kappaleita ja osia teoksesta. Ei veistostenkaan tutkijoille lähetetä marmorinpalasia.
Ajankohta: kuvat on luovutettu sen jälkeen kun tekijät ovat pyytäneet kuvalainaa kirjoittamista varten ja kun tekijöillä ei ole ollut kustannussopimusta tai kustantajaa tiedossa. Julkaisusopimuksia ei voi tehdä yleistä määrittämätöntä käyttöä varten.
Etukäteinen tutustuminen kirjaan: Tutustuttavaksi annettu kirja-aineisto ei sisällä kuvia tai sanaakaan kuvien julkaisemisesta.
Jyränki paljastaa, ettei tunne nykytaidetta; päättely sortuu asiantuntemattomuuksiin. Siirretäänpä Jyrängin tulkintaketju Hans Haacken, usein sensuroidun ja dokumenttimateriaalia käyttävän taiteilijan, teoksiin.
Jyränki siis lähtisi neuvottelemaan aineiston näkemisestä Haacken kanssa. Haacke näyttää sensuroituja teosjäänteitä ja esittää, että voi lähettää aineistoa myös sähköpostitse ja viittaa, että teoksen kuvituksesta voidaan keskustella tarkemmin, kun teksti on selvillä. Se, ettei Haacke lähetä originaalia, joka on osa alkuperäistä sensuroitua teosta, ei tietenkään kerro mitään Haacken suostumuksesta antaa kuviaan julkaisuun. Eihän Matissekaan olisi repäissyt maalauskangasta postipakettiin, jotta Jyränki saisi kirjansa eteenpäin. Ja vaikka olisi repäissytkin, ei se vielä todista, että Juulia-tyttösellä olisi lupa julkaista ja muokata uusia itse eteenpäin tuhrailtuja Matisseja. On turhaa vesittää se perusasia, että epäobjektimaista nykytaidetta ja perinteistä taidetta koskee tai pitäisi koskea aivan sama kunnioitus ja yhtäläiset tekijänoikeudet.
Todennäköisesti Haacke olisi myös hyvin tarkka siitä, millaisen tulkinnan alla hänen kuva-aineistoaan julkaistaan. Jos kirjantekijän johtoajatuksena olisi esimerkiksi näyttää, että Haacken omistussuhteita analysoiva dokumenttiaineisto on esteettisesti (kirjaan muokataan sutattu huono kopio teoksen sisältöön kuuluvan paperin kulmasta) ja argumentaatioltaan tyhjää (Jyränki ja Kalha voisivat yrittää samalla tavoin ajatuksellisesti tyhjentää Haacken teoksen, olemalla tutustumatta teokseen ja huokailemalla: “mitä Haacke mahtoi pahastua”, “mikä mahtoi Haackea kummastuttaa”, “mahtoiko Haackella olla mitään sanottavaa”) on melko todennäköistä, ettei suostumusta tule. Ehkä jatkokin olisi samanlainen: Jyränki yrittäisi silti julkaista.
7
“Kirjaa kirjoitettiin ja kuvitusta suunniteltiin kesästä 2008 kevääseen 2009 yhteisymmärryksessä taiteilijan kanssa.”
Väite on virheellinen. Vuonna 2008 en ole tiennyt kirjasta mitään. Tekijät ovat ottaneet yhteyttä kirjahankkeesta kertoakseen ja kuvia pyytääkseen vuoden 2009 alussa. Kirjoitustyöhön en ole osallistunut, eikä tekstiä ole minulle näytetty kuin kesällä 2009.
Ensimmäisessä kirjaa koskevassa sähköpostiviestissä 2.1.2009, otsikkonaan “Kirjaprojektistamme + kuvalainapyyntö”, Jyränki kirjoittaa “En tiedä, oletko jo kuullut Harrin kautta, mutta olemme Harrin kanssa päättäneet, että kirjoitamme tapauksestasi pienehkön kirjan.” Ja sähköpostivastaukseni ilmoittaa: “enpä ole aiemmin saanut vihiä kirjaideastanne”.
Ensimmäinen tapaaminen ajoittuu vasta maaliskuun lopulle, koska sopiminen tapaamisajankohdasta katkesi kirjoittajien parin kuukauden mykkyyteen siinä vaiheessa, kun päivää jo oltiin sopimassa.
Lainatun kohdan väittämä on myös ristiriidassa Jyrängin itsensä kanssa, kun hän samassa blogikirjoituksessa myöhemmin väittää, että heidän kirjansa oli maaliskuun lopulla jo kirjoitettu. Samaa sanoo myös itse kirja epilogissa sivulla 237: “Saimme tämän kirjan käsikirjoituksen valmiiksi alkuvuodesta 2009.”
Emme ole mitenkään voineet suunnitella kirjaa yhteisymmärryksessä, kun ensimmäinen kirjaa koskeva tapaaminen on siinä vaiheessa, kun tekijät ovat jo saaneet kirjan valmiiksi.
Tavattaessa kirjoittajat eivät kuitenkaan tätä halunneet paljastaa, koska väittivät tarvitsevansa kuvalainaa kirjoitustyötä varten.
Jyränki myös kertoo 19.7.2009 lähettämässä sähköpostissaan, että heidän toiveenaan on kirjassa antaa mielikuva, ettei minulta ole saatu tietoja ja etteivät tekijät tunne minua. Tämäkin on ristiriidassa yllä lainatun väitteen kanssa yhteistyöstä.
8
“Kirjan luonteesta johtuen teosta ei edes olisi voinut kirjoittaa ilman yhteistyötä kohteen kanssa.”
Kirjan tekovaiheessa kirjoittajat ovat korostaneet, ettei yhteistyötä tarvita. Kahdessa tapaamisessa, samoin kuin sähköpostissa 19.7.2009, kirjoittajat kertovat, että eivät halua sen paremmin tehdä yhteistyötä tai haastatella ja heidän aikomuksenaan ei ole myöskään kiittää materiaalin toimittamisesta. He selittivät haluavansa antaa sellaisen kuvan ulospäin, että minua ei ole tavattu lainkaan. Tässä he kuitenkin käänsivät kelkkaansa.
9
“Halusimme liittää käsikirjoitukseen kuvitusehdotuksen…”
Tekijät eivät sähköpostiviesteissään ole esittäneet mitään tällaista, he ovat kirjoittaneet “kuvalainasta” ja “kuvien katsomisesta”. Olisi ollut asiallista paljastaa tapaamisen todellinen tarkoitus eikä johtaa harhaan.
Jos kirjoittajat tosiaan tekivät kuvitusehdotuksen, miksi he eivät näyttäneet sitä kuvien oikeuksien haltijalle missään vaiheessa?
10
“Toinen näkemistämme kuvista oli Karttusen galleriassa ottama…”
Lausuma on Jyrängin sepite. Tässäkään Jyränki ja Kalha eivät ole malttaneet kuunnella selvitystäni vaan esittävät olettamuksiaan ja virheellisen tiedon. Molemmissa kuvissa on kyse poliisin ottamista ja käyttööni antamista, mutta minun rajaamistani, käsittelemistäni ja omaa kirjaani varten esteettisesti muokkaamistani kuvista. – On mielenkiintoista, että Jyrängin mielestä Liken graafikolla on oikeus luoda taiteilijan kuvasta rakeisen paskanruskea “uusi teos”, mutta alkuperäisellä taiteilijalla ei puolestaan olisi vastaavaa oikeutta luoda poliisikuvan pohjalta omaa teoskuvaa. Minkähän vuosisadan ja valtakunnan taide- ja oikeuskäsityksiin Jyränki kantansa perustaa? Miksi Liken graafikolla on oikeus Karttusen teoskuviin mutta Karttusella itsellään ei?
Kerroin poliisikuulustelussa, että en ehtinyt saada yhtään teoskuvaa ja poliisi lupasi lähettää kaksi, toisen sisältä, toisen ulkoa. Näitä kuvia muokkasin omaa taiteilijakirjaani varten paremmin taidekontekstiin sopivaksi, ja tuo ulkoapäin otettu kuva onkin minun versionani nähtävissä Katoavaisuuden kirjassa; poliisikuvassa tunnelma on tyystin toinen, vaikka rakennus kuvan kohteena sama. Myös sisäkuva on monella tavoin taiteilijan käden jäljen kautta kulkenut teoskuva omasta teoksestani: muokattu, valotettu ja rajattu isosta koko autotallin käsittelevästä salamavalopläjäyksestä omaa teostani paremmin kuvaavaksi. Poliisin raaka salamavalon käyttö pimeässä kappelissa ei tuntunut kyseistä kirkkorakennelmaa vastaavalta.
11
“Ehdotimme Karttuselle, että hän voisi lähettää kirjaan tarkoitetut kuvat – sekä poliisin palauttamat nettikuvat että vasta nähdyt teoskuvat – suoraan kustantajalle.”
Jälkeenpäin keksittyä eikä edes voi pitää paikkaansa. Tekijät eivät halunneet kertoa kaavailemansa kustantajan nimeä. Miten kukaan voisi lähettää kuvia kustantajalle, jonka nimi ja osoite on tuntematon. Varsinkin kun olen halunnut nähdä tekstin ennen kuin kuvituksesta voidaan neuvotella.
12
“Taiteilija ei halunnut mainittavan, mistä kuvat olivat peräisin – ei edes, mitä tuli poliisin palauttamiin internet-kuviin.”
Jyrängin sadunkerronta jatkuu, eli ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tietenkin haluan vastata tekijänoikeuteni alaisesta aineistosta ja olen päinvastoin halunnut kaikkialla mahdollisimman laajasti saada julki, mistä kuvat ovat peräisin. Jyränki unohtaa kertoa, että kirjoittajien omana tarkoituksena oli salata se, että he tuntisivat minut, ja ilmeisesti tuo omituinen selittely kytkeytyy siihen.
Kovin monella areenalla on kuvia esitetty ja myös kerrottu, mistä ne ovat lähtöisin. Olen pitänyt ensiarvoisena juuri kuvien taustan selittämistä, muutenhan ne edes eivät tuo tietoa esiin Neitsythuorakirkon tapauksesta tai teinipornoa koskevasta rajanvedosta.
Olen suhtautunut kuvien näyttämiseen, samoin kuin mahdolliseen julkaisemiseen, eri areenoilla lähtökohtaisesti positiivisesti. Sitähän kuvastaa Jyrängin lainaama sähköpostiviestini, jossa kuvat olen lähettänyt – samalla tuo viesti viittaa, että jos varsinaisesta kuvituksesta ruvetaan keskustelemaan, ehdotan siihen toisia sisältöjä.
Jo kuvien julkisen esittämisen historia kertoo toista kuin Jyrängin väite, että olisin halunnut salata kuvien alkuperän. Samojen kuvien tarkastelun pohjalta on tehty radiohaastattelu (Airikka Mannerkorpi: “Ulla Karttunen, kritiikki, taide ja keskustelu, Kultakuume, Yle Radio 1 5.3.2008), tv-uutisvideo (toimittaja Paula Korva, TV4, 6.3.2009), niitä kuvattiin myös television taiteilijadokumenttiin (Juha Suomalainen, Taide törmäyskurssilla, Yle TV1 K-reppu 8.4.2008), kuvien palauttamisesta julkaistiin myös tuoreeltaan uutinen, kerroin toimittajalle palautuserästä itse, kun toimittaja sattui tavoittamaan minut poliisilaitos-matkalta (“Poliisi palautti 50 “siistimpää” lapsikuvaa”, Uusi Suomi 5.3.2008).
Samoin olen välittänyt kuvia Taide-lehteen ja Helsingin Sanomiin, joista molemmat ovat julkaisseet yhden poliisin palauttaman kuvan (Taide 4/2008, Helsingin Sanomat 7.3.2009). Olen päinvastoin toivonut, että kuvia koskevat tiedot olisivat mahdollisimman tarkkoja ja esittänyt siksi ehdotuksia informatiivisista kuvateksteistä.
Jos halusin salata, mistä kuvat ovat peräisin, en varmaankaan myöskään olisi julkaissut ja puinut niitä lähes kymmenellä kuvasivulla samaan aikaan tekeillä olleessa kuvakirjassani. Katoavaisuuden kirjasta löytyvät kaikki poliisin palauttaman aineiston kuvatiedot. Kirja ei vain nosta esiin aineiston kaikkia tuotemerkkejä ja pornoartisteja, vaan myös niiden Google-viitemäärät, jotta ilmiön keskeisyydestä ja valtavirtaisuudesta tulee tarkempi kuva.
Jyränki on täysin naiivi väittäessään, että haluaisin kuvien lähtökohdan salaamista, kun kaikkialla edellytän päinvastaista. Jyränki muistaa ilmeisen tarkoituksellisesti väärin, miksi kuvien alkuperästä on puhuttu. Kirjoittajien omana tavoitteena oli esittää, että he eivät halua olla tuntevinaan minua ja siksi heidän täytyy lavastaa se, miten ovat voineet saada vain minun hallussani olevaa tieto- tai kuva-aineistoa.
Minä puolestani olen kritisoinut kirjoittajien lähtökohtaa omia toisen tietoja omiin nimiinsä. Olen pitänyt ja pidän tutkimuseettisesti kyseenalaisena sellaista, ettei minulta saatua tutkimustietoa sellaiseksi myönnettäisi. Kääntämällä toden ympäri Jyränki haluaa laittaa oman tutkimuseettisesti kyseenalaisen toimintansa minun syykseni. Kun Jyränki taas pyytää uusia tietoja teinipornosta esittääkseen ne ilman, että ne olisivat viitteitä minulta, kysynkin sähköpostiviestissäni Jyrängiltä 29.7.2009:
“Hei Juulia, Ennen kuin rupean kaivamaan haluamiasi tietoja esille, haluaisin kysyä tuosta nootti-apparaatistanne eli mihin, miten, millaisesta nootista tietoja esim. teinipornotähdistä esität? Koska tiedän, ettette halua viitata minun tietoihini, millä tavalla aikoisitte viitata aineiston megatähtiin? Ikään kuin omina tutkimuksinanneko? Olisiko tutkimuseettisesti oikein [ – – ]?”
13
“Karttunen pyysi, että kertoisimme kustantajalle kuvalähteeksi kaupalliset internet-sivut, joilta kuvat alkujaan olivat peräisin.”
Jyrängin väite on asiantuntematon ja väärä, enkä olisi voinut noin virheellistä tietoa esittää. Eihän Neitsythuorakirkon aineisto edes ole peräisin kaupallisilta, maksullisilta, sivuilta, vaan kaikille avoimilta ilmaissivuilta.
Jyränki paljastaa taas kerran, ettei ole perehtynyt kirjansa kohteena olevaan kenttään eikä tunne nettipornon toimintastrategioita. Vaikka kuvissa oli jäljellä logo-, tuotemerkki- tai pornoartisti-tietoja ja mahdollisesti viittaus nettiosoitteeseen, se ei tarkoita, että kuvan voisi jäljittää kyseiseltä nettisivulta – eihän netti ja nettiporno toimi niin yksinkertaisesti. Ilmeisesti Jyränki on itse virheellisesti ajatellut, että hän voisi napata kuvassa olevan www-osoitteen kuvalähteeksi, koska siten hän saisi viitattua johonkin ulkopuoliseen. Se että kirjoittajat ovat kirjassa niin toimineet, on heidän kontollaan olevaa asiantuntemattomuutta ja selvä moka.
Jyränki osoittaa, ettei ole perehtynyt kenttään tai siihen liittyvään asiakirjamateriaaliin. Tekemäni Selvitys Hovioikeudelle, jota Jyränki kyllä periaatteessa käyttää lähteenään, sisältää kokonaisen luvun “Teiniporno markkinailmiönä ja mainoskuvan asema”. Siinä selvitetään maksullisten ja maksuttomien sivujen perusstrategiaa eli sitä miten vapaapääsyinen aineisto toimii sisäänheitto- ja mainoskuvina maksullisille sivustoille.
Neitsythuorakirkko perustui tuohon ilmaiseen, laajasti linkkigallerioissa kierrätettävään mainoskuva-aineistoon. Nämä mainoskuvat saattavat käyttää logoinaan maksullista osoitetta, jonne halutaan ohjata asiakkaita. Mainoskuvia pyritään laskemaan liikenteeseen mahdollisimman laajasti, siten maksullinen markkinapaikka, jota kuva mainostaa, ei tietenkään ole vapaapääsyisen linkkigallerian ilmaisen mainoskuvan nettiosoite.
Eihän mainoskuva ja kauppa ole muuallakaan yhteiskunnassa sama asia. Nettipornon kaupankäynnin periaatteet ovat Jyrängille ja Kalhalle tyystin tuntemattomia, vaikka Neitsythuorakirkon kohteena oli juuri teiniporno markkinailmiönä ja sen kritiikki.
En tiedä miksi Jyränki haluaa tulla julkisuuteen kertomaan yksityiskohtaisesti, miten välinpitämättömästi ja laiskasti hän on suhtautunut perustavaan tiedonhankintaan kirjansa kohteena olevasta kentästä. Omaa asiantuntemattomuutta tai laiskuutta tiedonhaussa on kuitenkin täysin turhaa kääntää toisen syyksi tai pahantahtoiseksi vihjailuksi.
14
“Olin jo aiemmin, kesäkuun 25. päivä 2008, saanut Karttuselta haltuuni Boudoir News –näyttelylehtisen, jonka analyysin ympärille kirja pitkälti rakentui. Olin tuolloin luvannut, että julkaisisimme maineeltaan mustatun esitteen kirjassamme…”
Jyränki kertoilee taas satua, jossa kirjahanke olisi ollut vireillä jo kesäkuussa 2008, mutta varmaa on ainakin, että minä en ole ollut Jyrängin mietiskelyissä paikalla. Jyränki ei ole voinut lehdykkäänsä saada minulta kesäkuun 25., sillä olen ollut aivan muissa maisemissa.
Jyränki lähettää minulle sähköpostia heinäkuun alussa Pariisiin (7.7.2008) ja kertoo: “Olen nyt viimein kirjoittamassa oikeustieteellistä artikkelia toukokuisesta oikeudenkäynnistäsi…”
Kirjasta ei ole mitään mainintaa koko vuoden 2008 aikana.
Täysin päätön on myös väite, että kirjan analyysi rakentuisi Boudoir Newsin varaan, koska tutkijat vaikuttavat varsin perehtymättömiltä sen sisältöön ja panevat nimiini kantoja, jotka jo tuon lehden tekstien lukeminen olisi osoittanut virheellisiksi.
15
.”..käsikirjoituksessa, jonka hän oli lukenut ja lause lauseelta kommentoinut, pohdittiin aivan eksplisiittisesti myös kirjan kuvitusta.”
Väärä väite, joka on helposti tarkistettavissa. Minulle lähettety kirja-aineisto ei sisällä kuvitussuunitelmaa, kuvatekstejä tai muutakaan pohdintaa kuvituksesta.
Tapaamisessa kirjoittajat myös kuvituksesta kysyessäni väittävät, ettei kuvitusta ole tulossa, koska kustantaja ei sitä halua.
16
“Aloimme saada ikävänsävyisiä painostussähköpostiviestejä ja –soittoja…”
Jyränki voi aivan rauhassa vaikka julkaista sähköpostiviestini, joissa painotan samaa kuin tässä, faktojen pitävyyttä.
On varmasti totta, että aloittelevalle tietokirjailiijalle on “painostavaa” mikäli hänen pitäisi muistaa tarkistaa tiedot ja pysyä tosiasioissa.
Minusta puolestaan on ikävää ellei painostavaa joutua tekemisiin tekstien kanssa, joiden asiatietojen pitävyyden varmistamiseksi ei ole nähty laisinkaan vaivaa. On totta, että kirjan kesäversion lukiessani olin yllättynyt huolimattomuudesta ja tietämyksen puutteellisuudesta. Kirjan teksti oli asiakohtiensa pitävyyden suhteen paikoin samankaltaista kuin tässä käsittelemäni Jyrängin blogikirjoitukset. Kun kirjoittajat esimerkiksi esittivät kirjassaan (jonka painottivat olevan valmis) suoran lainauksen Neitsythuorakirkon sisällä olleista tekstitauluista, kahdeksasta tekstistä yksi puuttui ja lopuista lähes kaikki menivät väärin. Oli aika turhaa ja törppöä käyttää minun aikaani tähän työhön, josta tekijät omalla vaivannäöllä olisivat voineet säästää minut kokonaan. Tekijöiden omia tulkintoja en ole halunnut muuntaa, päinvastoin tekijöiden kantojen olisi tullut selvemmin erottua analysoiduista.
Sähköpostiviestit koskivat siis virheiden korjauksia ja Jyrängin omia tiedonhakupyyntöjä. Sekin etten saanut esittää korjauksia suullisesti, oli kirjoittajien syytä. Olin toivonut, että olisimme voineet käydä kaikki virheet läpi palautekeskustelussa, sen takia huomautin, että kirjoittajat muistaisivat ottaa tekstin mukaan palautekeskusteluumme.
Tekstin he muistivatkin ottaa (tosin sellaisen tulosteen, jota eivät onnistuneet seuraamaan tai lukemaan, joten siitä ei ollut mitään hyötyä) mutta kummallakaan ei ollut kynää! Minun olisi siis pitänyt muistaa muistuttaa sekä kynän että pitävän, lukukelpoisen tekstin mukaanottamisesta, jotta työskentely kirjailijoiden kanssa olisi sujunut. Pyydän syvimmästi anteeksi, virhe on tietysti minun, kun en tullut muistuttaneeksi kynistä.
Kirjoittajat myös käyttivät pitkän puheenvuoron sen selvittämiseen, että teksti on valmis eikä siihen tehdä mitään muutoksia. Mieli muuttui nopeasti, kun aloin esitellä asiavirheitä. Mutta yhäkin he lapsellisesti kitisivät siitä, että heidän tekemiään virheitä oli niin paljon. Ihan niin kuin minä niitä olisin tehtaillut.
Ja koska kynättömille tietokirjailijoille tuli kiire lähteä kotiin ja lopettaa palautekeskustelu, kun olimme vasta toisessa luvussa, jouduin käyttämään seuraavat päivät virheiden naputteluun ja niitä koskeviin sähköposteihin.
Kynättömiltä tietokirjailijoilta tuntui puuttuvan myös tietokone ja tiedonhakutaidot. Minun piti esimerkiksi jäljittää Teen Topangan syntymäaika netistä, jotta näyttäisi, että Jyrängillä on tuntuma “tutkimusaineistoonsa”. Minuun nimiini esiintuomaani tutkimustietoa teinipornosta kirjoittajat eivät halunneet liittää siksikään, että he halusivat olla itse tiedonhaltijoita mutta laittaa minun kontolleni kritisoimansa monoliittisen käsityksen teinipornosta, vieläpä sellaisen mitä en missään ole esittänyt. Aikamoista ympärikääntöä on käyttää toisen työpanosta omiin nimiinsä ja nimittää sitten sitä painostukseksi.
Ehkäpä moni löytää farssin aineksia jo kirjaprosessista, jossa pitäisi olla kyse
ammattimaisten tekijöiden teini- tai lapsipornodiskursseja käsittelevästä tietokirjasta, mutta käytös viittasi väliin myös kynän, tulosteen, internetin, tietokoneen ja puhelimen olemassaolosta toistaiseksi tietämättömiin keskenkasvuisiin, eli aikanamme varsin harvinaisiin sellaisiin. Ohessa olikin kiintoisaa kuulla se, minkä olin jo tekstin lukemalla arvannut: ettei keskustelun kohteena olevaa kenttää, netin teinipornokuvastoa, ole laisinkaan tutkittu eikä siitä tiedetä alkeitakaan.
Varmasti Jyrängin täytyy kokea esimerkiksi seuraava kappale sähköpostistani painostukseksi: “[- – ] mielestäni juuri faktoissa ja taustatiedoissa olisi kyllä tarkistettavaa ja syvennettävää. Minusta olisi ollut järkevää, että olisitte ottaneet puolen vuoden tutkimuslisän. Mutta itsehän valitsette, ja samalla kirjan julkistamisen jälkeen muilla on myös oikeus kritiikkiin.” – Itse koen tämän sanomisen rehellisyydeksi, jos olen lukemani pohjalta niin joutunut ajattelemaan. Kirja on vauhdikkaasti, hienosti ja sujuvasti kirjoitettu, ja lukijalle pyritään, kuten kirjoissa yleensä, antamaan kuva asioiden hallinnasta. Mielestäni tekstin sujuvuus on asiatietojen pitävyyden kohdalta pettävää. Koska yksittäisissä asiavirheissä oli niin paljon läpikäytävää, ei ole missään välissä ollut mahdollisuutta analysoida kokonaisuuden pitävyyttä.
Jyrängin omat sähköpostiviestit kertovat myös toista kuin hänen nykyinen tulkintansa painostuksesta. Jyränki kiittelee tekemiäni asiavirhekorjauksia ensin 23.8.09 näin:
“Hei Ulla,
Kiitos korjausehdotuksista. Lista on selkeä ja nämä on helppo tehdä. Liitteenä ollut tiedosto tosin ei aukea tässä muodossa.
Printtiin tehdyissä korjauksissa on vielä niin paljon tekemistä, että pääsen näihin varmaankin vasta loppuviikosta.
terv. Juulia “
Ja sitten viimeiseksi jääneessä viestissään 1.8.09 näin:
“Hei Ulla,
Lyhyesti vastattuna: olen nyt kaksi viikkoa työskennellyt ykkös- ja kakkosluvun kommenttiesi kanssa. [ – -] Minulle on ollut kommenteistasi erittäin suurta hyötyä ja olen (kuten Harrikin) niistä äärimmäisen kiitollinen. [- – ]”
Ja mitä tulee lukuisiin painostaviin puheluihin, minulla ei ole Jyrängin puhelinnumeroa enkä ole koskaan soittanut hänelle. Kalhalle olen soittanut peräti yhden kerran hänen omasta ehdotuksestaan, ja tämäkin soitto siitä syytä, että tekijät poistuivat kiireisinä kesken tapaamisesta, jolloin Kalha itse ehdotti että voisimme puhua puhelimessa vielä ennen hänen matkalle lähtöään.
Ehdottaisin Jyrängille aivan samaa kuin kirjaprosessin aiemmassa vaiheessa (myönnän että äänensävyni alkaa olla jo varsin kyllästynyt ja pottuuntunut, mutta en todellakaan suunnitellut Jyrängin turinoiden korjaamisesta itselleni elämäntehtävää): tarkista tiedot, pysy faktoissa, äläkä nolaa itseäsi tuomalla maailman turuille pitämätöntä pulinaa, niin ei minunkaan tarvitse sanoihisi puuttua!
17
“Karttunen ilmoitti luovuttaneensa kuvat pelkästään tutkimuskäyttöön – siitä huolimatta, että maaliskuussa 2009 ”tutkiminen” oli jo myöhäistä.”
Jos tutkiminen oli liian myöhäistä, miksi kirjoittajat sitten lähestyivät tällä väärällä verukkeella minua? Eihän vedätyksen kohde voi tietää, milloin tutkiminen on lopetettu, kun tekijät eivät sitä kerro.
Kun Jyränki on ottanut kirjan merkeissä yhteyttä, hän on otsikoinut sähköpostinsa “Kirjaprojektistamme + kuvalainapyyntö” ja tapaamisen järjestäminen on seurausta tästä. Jyränki kirjoittaa sähköpostiviesteissään “kuvalainasta” ja kertoo, että kun kirjaan on tulossa “kuvantutkimuksellinen ulottuvuus, niiden lähilukemisesta olisi korvaamatonta apua. Kuvista on vaikea kirjoittaa, kun niitä ei ole näkösällä. [ – – ] Miltä tämä kuulostaisi, onnistuisiko kuvalaina?”
Samoin Harri Kalha kirjoittaa halustaan “nähdä” tai “katsoa” aineistoa: “Haluaisimme käydä säilynyttä kuvamateriaalia läpi ja samalla katsoisimme kaikkea mahdollista aineistoa, mitä sinulle on tapauksesta jäänyt, esimerkiksi lehtikirjoittelua, populaari- tai iltapäivälehdistössä olleita lööppejä/juttuja ja muuta vastaavaa.” Harri Kalha kiirehtii vielä samalla viikolla tapaamista vedoten siihen, että kirjoittajille jäisi enemmän aikaa työstää tutkimukseensa kyseistä aineistoa.
Jyränki haluaa lausumallaan paljastaa sen, että kirjoittajat ovat toimineet epäreilusti ja selkeästi vedättäneet kuvia tutkimuskäyttöön vedoten. Heidän olisi tullut sanoa suoraan mihin kuvia pyytävät, eikä antaa harhaanjohtavaa tietoa.
18
“Prosessi jatkuu…” Paksusti Jyränki väittää minun “vaativan rahaa kansikuvasta”, jonka muka olisin vielä keväällä pelännyt “paljastavan lapsipornon hallussapitäjäksi.”
– Kannattaisiko sinun, Juulia, nyt vähän rauhoittaa tahtia ja ottaa ajattelun johdonmukaisuuden alkeisopinnot tosissaan. Vai aiotko tosiaan päättömyyksiä kirkuvaksi show-tähdeksi? Alan epäillä Jyrängin lahjojen viittaavan vakavan tietokirjailijan sijaan enemmän Seiska-lehden suuntaan, kaksinaismoralistinen vihjailu on hyvin hallussa. Onnea valitsemallasi tiellä!
En ensinnäkään ole lähtenyt peräämään taloudellista vaan ennen kaikkea moraalista tekijänoikeuksien tunnustamista. Rahaa ei muutenkaan ole Neitsythuorakirkosta tippunut penniäkään, kadonneet kirkot kun eivät ole kovin tuottoisia; aikaa ja voimia on kulunut sitäkin enemmän. Mutta on täysin naurettavaa kuvitella, että joku voisi pelätä alun perin poliisin antaman kuvan tekevän laittoman aineiston hallussapitäjäksi. Ajatus on vähintään absurdi. Mutta Jyränki yrittää silti vääntää blogissaan kaksi lööppien tärppiä yhteen: rahat ja lapsipornon.
Sitäpaitsi, tosiasiassa vain Jyränki ja Kalha ovat menneet allekirjoittamaan sopimuksen ja vaatimaan korvauksia, toisin kuin minä. Ja peränneet copyrightit koko kirjan sisällöstä, siitäkin mikä kuuluu toisille.
Vastaavasti, Jyrängin mallin mukaan, kai minun pitäisi kirjoittaa:
“Prosessi jatkuu. Tällä hetkellä Jyränki ja Kalha vaativat rahaa kirjasta, johon ovat kähveltäneet teokseni nimen ja mainosarvon, esittäneet tyhjänä sen sisällön, vedättäneet kuvituksen, viitteitä ja tietopalvelua, samalla kun yrittävät keinotekoisesti osoittaa taiteilijan lapsipornon hallussapitäjäksi, siksi että poliisi on palauttanut hänelle kuvamateriaalia. Lapsiporno todellista maailmaa koskevana kysymyksenä ei näytä Jyrängin ja Kalhan menoa haittaavan. “ No, enpä itse olisi halunnut mennä aivan tuonsuuntaiseen, kunhan esitän parafraasin Jyrängin tyylin innoittamana.
En ymmärrä miksi Juulia Jyränki ylipäätään lähtee kirjoittamaan taiteesta tai taiteeseen liittyvästä oikeudesta, koska hänen perustietonsa ovat niin hatarat. Jyränki ei ymmärrä, että tekijänoikeuksissa on kyse ennen kaikkea moraalisista oikeuksista siitä, että taiteilija saa vastata teoksestaan ja sen julkisesta toisintamisesta. Vaikka poliisi olisi koonnut Kaarina Kaikkosen puvuntakit tuomiokirkon portailta ennen kuin kukaan muu kuin poliisi ehti teosta nähdä tai kuvata, ei se tekisi Kaikkosta sen vähemmän taiteilijaksi ja oikeutetuksi päättämään teoskuvistaan tai esitetyn installaation osista. Siitä huolimatta, että Kaikkonen tuskin perää installaatioissaan käyttämiensä esineiden, kuten vaikka vaatteiden, äitinsä kenkien, kahvipakettien tai vessapaperin, alkuperäistä tekijänoikeutta.
Juulia Jyränki haluaa poistaa tekijänoikeuslain perusasian, että tekijällä on oikeus määrätä teoksestaan, sen muuttamisesta ja muuttamattomuudesta. Jyrängin mielestä Liken graafikolla on oikeus tuunata niin Picassot kuin Kaarina Kaikkoset tai Jani Leinoset millaisiksi tahansa tekijöiltä kysymättä.
Jyrängin mielestä esimerkiksi taidemaalari Silja Rantasta käsittelevä taidekirja voidaan toteuttaa näin:
Jyränki kirjoittajana kähveltää Rantaselta kuvat maalauksista vetoamalla niiden näkemiseen, lähilukemiseen ja tutkimiseen, vaikka tutkimus onkin jo tehty. Jyränki antaa maalausten kuvat kustantamon graafikolle, jonka tehtävänä on muokata itsenäinen ja oma maalausversionsa kanneksi. Jyränki sanoo, että graafikko saa käyttää luovuuttaan ja tehdä aivan millaisen teoksen tahansa, sittenhän tekijänoikeudet ovat graafikolla ja kyseessä uusi teos. Jyränki myös selittää, että taiteilijalla ei edes voisi olla oikeuksia kuviinsa, koska oikeuksien täytyy olla valokuvaajalla eikä hänelläkään. Graafikko luo mieleisensä oman teoksen. Rantaselta ei kysytä, mitä hän pitää maalauksensa muuntelusta tai lopputuloksesta. Jos taiteilija ennättää väliin ennen luvatta julkaistujen kuvien painamista, Jyränki käskee painaa tekstin, jossa Rantasta syyllistetään ailahtelevaisuudesta. Kansi painetaan silti, sillä onhan se graafikon uusi oma teos eikä muistuta Silja Rantasen maalausta kuin tilkkeeksi. Jos Rantanen ihmettelee julkisesti tekijänoikeuksiensa loukkaamista, Jyränki uhkaa rikosilmoituksella ja syyttää Rantasta rahanahneeksi. Jos Rantanen vie asian Kuvastoon, Jyränki perustaa blogin Rantasta ja Kuvastoa vastaan.
Toistaiseksi en pysty ennustamaan Juulia Jyrängille lupaavaa uraa tietokirjailijana, koska asiassapysymisessä on niin suuria ongelmia – lahjat ja vauhti viitttaavat toisaalle. Jyrängin kannattaa miettiä, olisiko Seiska sittenkin sopivampi julkaisuareena hänen kiinnostuksenkohteilleen.
Seiskassa voi käsitellä Jyrängin jo läheisiksi kokemia alueita: pornoa, rikoksia, rahaa, paljastuksia, ehkä myös piestä jo piestyä taiteilijaa. Ei tarvitse huolehtia asiatietojen painostavasta penkomisesta tai miettiä eettisiä kysymyksiä. Jos Jyränki haluaa suunnata Seiskaan, kirjoitan mielelläni lämpimät suositukset.
Nettisensuurin uusi aalto
Nettisensuuria yritettiin menneellä viikolla laajentaa myös kirjallisiin ja taiteellisiin blogeihin. Eli juuri tähän varovaisensävyiseen ja rauhaisaan kirkkomaahan.
Vielä viikko sitten Juulia Jyränki lähetti sähköpostiini raivoisan aggressiivisen viestin, jossa vaati blogiani suljettavaksi rikosilmoituksen uhalla.
Jyränki oli niin jyrkkä kannassaan virka-avun tarpeesta kirjallisten ja taiteellisten blogien valvontaan, sekä kirkkomaan ja puolikuolleen ruhoni paikalta poistamiseksi, että varovasti kurkistelin budoaarin verhojen lomasta, milloin poliisisaattue kaartaa Sacré-Cœurin sivuitse majani ovelle.
Jyrängin mielestä blogeissa ei saisi käsitellä niin yksityistä asiaa kuin painettua sanaa, sitä mitä maailman kirjat kertovat.
Luen Jyrängin esittämäksi ohjelmaksi seuraavaa: Oikeusjärjestelmä on olemassa, jotta se estäisi Juulia Jyrängin tuotannon altistamisen kritiikin tai käsittelyn kohteeksi. Jyrängin sensuurivaadetta voisi kuvailla, varovaisesti sanoen, ‘värittyneeksi’, saattaisipa joku kutsua sitä häikäilemättömäksikin.
Ainakin toispuoleinen Jyrängin sensuuriohjelma on, koska hän ei puolestaan vaadi itseltään samaa kuin muilta. Onhan Jyränki itse juuri julkaissut kolmisensataa sivua, jossa nimihenkilöä puidaan hyvinkin henkilöönkäyvän vihjailevasti.
Jyränki kääntyi vaatimuksineen myös Kuvaston puoleen ja edellytti, että netistä poistetaan kaikki sellainen tieto, jonka hakukoneet hänen nimeensä liittävät, jos se ei ole hänen mieleistään. Jyränki vaati, että hänen nimeään ei saa mainita silloinkaan, kun käsitellään hänen kirjoittamaansa kirjaa.
En tiedä, onko Jyrängin ehdotus internetistä poistettavasta kirjallisen kulttuurin käsittelystä jo johtanut jossain päin maailmaa tuloksiin. Ehdotus on mitä koomisin, joten toivon sille huomattavaa julkisuutta.
Ehkäpä Jyränki voisi osoittaa ehdotuksensa jollekin sanallisen alan ammattijärjestölle, sillä moni muukin varmasti toivoo suodatinta, joka poistaa ja sensuroi ikävän itseä koskevan kritiikin ja jättää jäljelle kehut. Toki, kuten kaikki ymmärrämme, Jyrängin ehdotus toteutuessaan mullistaisi kulttuurin ja sananvapauden käsitteet sekä netin toimintaperiaatteet, eikä vain edellyttäisi Despotian Itsevaltaisen Kunnan perustamista johtohenkilöidensä napojen liepeille.
Nyt Jyränki on kuitenkin tehnyt äkkikäännöksen ja vaade blogien sensuuriohjelmasta on vaihtunut oman blogin perustamiseksi.
Nopea kelkankäännös! Enää aiheena eivät ole sensuurivaatimukset blogeja kohtaan, kuinka ollakaan. Johdonmukaisuuden ja uskottavuuden nimissä sensuurivaadetta olisi kannattanut jatkaa edes pari viikkoa.
Nyt Jyränki ehdottaa uusia tuulia toiselta suunnalta. Hän vaatii tekijänoikeuksien lakkauttamista kuvataiteilijoilta. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan: mitä seuraavalla viikolla?
Suomen taidemaailma ja Ruhnaman poikanen
Taidemaailmaa koskevat samat periaatteet kuin muitakin julkisia, kollektiivisesti määrittyviä alueita. Taiteen määrittelykäytännöistä ei päätä kukaan yksin vaan osalliset yhdessä. Taide on julkista toimintaa ja sellaisena arvioitavissa.
Taiteen julkisen lähtökohdan nimissä näyttelyitä ja kirjoja, samoin kuin niiden syntyyn ja tuhoon johtaneita prosesseja, on lupa arvioida ja eritellä. Mielipiteistä ja näkökannoista voidaan käydä keskustelua.
Näyttelyn pystyttämiseen ja purkamiseen liittyvät toimet ovat osa taidemaailman toimintaa. Siten Juulia Jyränki ja Harri Kalha ovat oikeilla jäljillä repostellessaan Tapaus Neitsythuorakirkko –kirjassaan Helsingin kaupungin taidemuseon johdon toimia tämän purkaessa Neitsythuorakirkon materiaalisen osan poliisitakavarikon jälkeen. Kuten Jyränki ja Kalha viittaavat, museo ei teltta-autotallia kiireesti poistaessaan suonut sijaa sovitun teoksen kuvattomalle versiolle, teoksen jatkamiselle diskursiivisena ja käsitteellisenä.
Kirkon pystyttäneen näkökulmasta kyseinen kappeli olisi aivan hyvin voinut esittää asiansa virsirunouden muodossa, sanallisesti. Mutta sitä ei sallittu, sillä sanan ja mielikuvan provosoiva voima on joskus kuvaakin suurempi. Jos kuvat puolestaan olisivat saaneet jäädä, keskustelu olisi ollut maltillisempaa. Pystyttäjälleen Neitsythuorakirkko on melkolailla sama teos, riippumatta siitä oliko paikalla yhtään kuvaesimerkkiä vai ei. Kun museo purki teosrakenteet ja esti käsitteellisen teoksen jatkamisen, se toisaalta pakotti teoksen keskustelun taidemaailman sisältä “kadulle”, nettiin, medioihin, kahvipöytiin. Lähtökohtainen tekijä joutui menettämään äänivaltansa mutta antamaan tilaa sille, että jokaisesta osallistujasta tuli taiteilija.
Jos näyttelyn syntyyn ja purkamiseen liittyvä toiminta altistuu julkiselle arvioimiselle, saman täytyy koskea myös muita taidemaailman toimintoja. Kirjan syntyä voi verrata näyttelyn syntyyn, eivätkä kirjan lopputulokseen vaikuttavat kollektiiviset teot, sopimukset tai sopimatta jättämiset, ainakaan silloin kun niitä on haluttu julkisesti präntätä näkyviin, voi sijoittua yksityisyyden alueelle.
Jos joku panee toisen nimiin teoksen tai teon, jota tämä ei tunnista omakseen, on kohteella yleensä oikeus reagoida. Liken kirja on laskettu markkinoille, sen sisällön mustista palkeista käy ilmi, että kustantaja myöntää, että oikeutta kuvien julkaisemiseen ei ole ollut. Samalla se sanallisesti laittaa nimiini sellaista, mitä en voi tunnistaa tapahtuneeksi. Ainakin on kysyttävä, onko eettisesti oikein väittää luopuneensa kuvien julkaisemisesta ja julkaista kuitenkin. Kun kaiken tämän helposti vältettävissä olevan turhan touhun (jos kuvista oltiin kiinnostuneita, miksei kukaan ottanut yhteyttä) jälkeen toinen tekijöistä kiistää minun oikeuteni kommentoida julkista painotuotetta ja sen kummia mustia laatikoita, on vain ihmeteltävä millainen Ruhnama, arvioinnin ja reagoinnin tuolle puolen sijoittuva pyhä kirja, onkaan lykätty markkinoille.
Turkmenistanin pyhä kirja, Ruhnama, loistaa valokuvissa, ei vain kirjana vaan myös jättikokoon pystytettynä monumenttina. Ei vain kansaa vaadittu hiljentymään ja pysymään kuuliaisena sanan ääressä. Myös kansainväliset suuryritykset käänsivät kilvan kirjaa, jotta pääsisivät maan markkinoille, kuten Arto Halonen dokumentissaan Pyhän kirjan varjo näyttää. Turkmenistanin kysymykset ja vastaväitteet sensuroiva meno ei näytä talttuneen johtajavaihdoksen myötä, osoittavat puolestaan uudet dokumentit maasta.
Ruhnama edustaa kirjaa monumenttina ja totaliteettina, vaientajana ja niskuroinnin poistajana. Väärällä tavalla pyhä on jokainen kirja, jota ei saa avata ja jonka taustoja ei saa lukea.
Taidemaailmaa kirjoine ja muine tuotoksineen ei toistaiseksi demokraattisissa valtioissa ole julistettu totaliteetiksi arvioinnin tuolle puolen. Mutta aina voi yrittää vaatia Ruhnaman poikasen arvoa ja kunnioittavaa hiljaisuutta, sitä että mustia laatikoita ei saa avata.
Sananvapauden tila
Saako kirjan nimen tavata? Saako kirjoittajien nimet lukea tai kirjoittaa ylös? Saako kirjan kannen avata? Saako kirjoja lukea, saako sivuja katsoa vai onko pää käännettävä pois ja ennen kaikkea luvattava olla hiljaa?
Kirja on esine, jota yleensä on lupa tarkastella myös sisäpuolelta. Jopa lukemista ja kuvien katselemista suositellaan. Yleensä kirjan väittämiä saa myös arvioida ja käsitellä julkisesti. Tällaista pidetään tavanomaisena ja kannatettavana sekä nimitetään palautteeksi, arvosteluksi, kommentoinniksi ja keskusteluksi. Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan Tapaus Neitsythuorakirkko ei ilmeisesti ole tällainen kirja, ainakin minua on kielletty sitä avaamasta ja tavaamasta, virkavallan väliintulon uhalla.
Julkaistu kirja on yleensä avointa arviointia kestävä tuote. Myös sitä, miksi kirjassa julkaistaan jotain kun taas jätetään jotain muuta pois, on yleensä lupa käsitellä.
Ajat lienevät siis muuttuneet. Blogini on ollut pystyssä vasta muutaman päivän, ja sitä on jo vaadittu suljettavaksi ja poistettavaksi. Katoavien kirkkojen hautausmaalla vieraille(id)en tunteet ovat käyneet kuumina. Tarvitaanko jälleen poliisin hätänumeroon soittamista?
Kuitenkin olen vain käsitellyt erästä nimeltämainittua kirjaa, jossa vieläpä puidaan minun tekemisiäni, sanomisiani, oletettuja mielipiteitäni ja taideteokseni kohtaloa. Kirjassa pannaan nimiini asioita, joita en ole esittänyt, ilman asianmukaisia viitetietoja, mutta näistä seikoista enemmän toisella kertaa. Olen tuonut esille kuvien tai niiden puutteen takaisen todellisuuden sellaisena kuin tunnen. Ilmeisesti todellisuuden paljastaminen, syy joka vei Neitsythuorakirkon oikeuteen, on yhä rikosnimikkeistön ykkönen.
Alla olevat blogi-puheenvuoroni ovat erään kirjan arvostelevaa esitystä. Olen arvioinut niissä erään vasta julkistetun kirjan sekä kokonaisuutta että erästä näkyvintä puolta, kuvitusta ja kansia. Tekstin nyansseihin en ole ehtinyt vielä paneutua, sillä jo yleisotteessa sekä kuvituksessa on ollut liiaksi ihmeteltävää. Arviointini koskee kyseisten taidemaailman toimijoiden, kirjoittajista kustantamoon, julkiseen kenttään ja julkaistuun painotuotteeseen liittyvää toimintaa.
Saako kirjasta kirjoittaa kirjoittajan nimeen viitaten? Vai pitäisikö kirjat arvostella anonyymisti, niin ettei kirjan tekijää tai kirjan nimeä mainita, jos kirjasta joutuu esittämään kritiikkiä? Viime päivinä minulta on tuollaista edellytetty, ja siksi nyt viittilöinkin hämärästi eräästä kirjasta. Yht’äkkiä sananvapauden perussäännöt ovat muuttuneet. Kirjoja saa julkaista mutta niistä ei saa lausua arvostelun sanaa.
Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta on tänään se, että jonkun nimiin voidaan vapaasti laittaa olettamusperäistä tietoa, mutta asianosaiselta viattominkin palautteen sana on kielletty.
Eletään mielenkiintoista sananvapauden uudelleenmäärittelyn aikaa. Jollakulla on valta sanoa ja jollain toisella taas ei.
Kirjankustantamisen ihmeellinen maailma
Viime päivinä ja viikkoina todellisuus on ylittänyt moninkertaisesti tarun ja ennakko-oletukset.
Kuvittelisi, että kustantamossa, paikassa, jossa jatkuvasti tehdään taiteilijoiden, kirjailijoiden, kanssa kustannussopimuksia, olisi arvostusta myös toisen lajin taiteilijoiden työtä ja lainmukaisia sopimuksia kohtaan. Ovathan kirjan kuvitus ja kansikuvat tekijänoikeuspykälineen yhtäläisesti kustantamon arkipäivää. Siksi on vaikea uskoa todeksi sitä, mitä viime viikkoina on tapahtunut.
Kolme viikkoa sitten, lokakuun alussa, sain yllättäen kuulla, että Liken kirjaan Tapaus Neitsyhuorakirkko on tulossa kuvia, vaikka mitään kuvia koskevaa julkaisusopimusta ei ole olemassa.
Olin yllättynyt ja ihmeissäni, miksi minua ei ollut tavoitettu kuvien julkaisemisesta sopimiseksi, jos kuvia kerran olisi tarkoitus saada aiemmasta tiedosta poiketen mukaan.
Otin yhteyttä visuaalisen alan tekijänoikeusjärjestöön Kuvastoon ja kysyin, onko kustantajalla oikeus julkaista kuvia, joita kirjoittajat ovat pyytäneet kuvalainaksi kirjoitustyötä varten, mutta joista ei ole sopimusta.
Kuvaston selkeä ja tekijänoikeuslakiin perustuva kanta käy ilmi jo Kuvaston nettisivuilta. Toiminnanjohtaja Kristel Nybondas kertoi ensin puhelimessa ja myöhemmin sähköpostitse vastauksena laajempaan kirjalliseen selvitykseeni vastaavaa: kuvien julkaisemiseen tarvitaan kuvien oikeudenhaltijan lupa ja yhteisymmärrys julkaisuprojektista.
Kuvaston sivuilta löytyvät visuaaliseen alan tekijänoikeuksien perusteet. Esimerkiksi näin:
“Tekijänoikeuslain ilmaisema pääsääntö on että tekijän lupa tarvitaan teoksen toisintamiseen.”
“Käyttöoikeuden luovutus
Tekijänoikeus voidaan luovuttaa sopimuksella. Tekijänoikeuden luovutuksen laajuus määräytyy sopimuksen sisällön mukaisesti. Siltä osin kun tekijänoikeutta ei ole siirretty sopimuksella, ovat tekijänoikeudet tekijällä.”
Käyttöoikeuden luovutuksen laajuuden osalta sovittavia seikkoja ovat käyttötarkoitus, käyttöaika, painosmäärä ja niin edelleen.
Like tai kirjoittajat eivät missään vaiheessa ole pyrkineet sopimaan kanssani kuvituksesta tai antaneet käyttöoikeuden siirtämiseen liittyviä tietoja, esimerkiksi aiotusta kuvien käytön laajuudesta, kuvien muuntelusta tai painosmääristä.
Kustannussopimukset ovat kohdennettuja ja koskevat tiettyä tekstiä ja tiettyä ajankohtaa. Sama kohdentaminen koskee kuvallisen alan julkaisusopimuksia. Tarvitaan tietoa kohteesta, koosta ja laajuudesta, sopimukset ovat yksilöityjä. Ei tietääkseni tunneta sellaista sopimuskäytäntöä, johon Like on ilmeisesti luottanut; että teoksen kirjoittajat olisivat jostain saaneet, paperien tuolla puolen ja jo ennen tietoa kirjan julkaisemisesta, elinikäisen ja lopullisen julkaisuoikeuden kaikkeen näyttämääni tekijänoikeuteni alaiseen kuva-aineistoon. Ei sellaisia käyttöoikeuden luovutuksia ole olemassa, muualla kuin mielikuvituksessa.
Tekijät lähestyivät minua alunperin lainatakseen kuvia ja asiakirja-aineistoa tutkimusta varten. Olen antanut kuva-aineistoa juuri siihen tarkoitukseen, mihin he ovat sitä pyytäneet, kuvalainaksi kirjoitustyötä varten. On mahdoton ajatus, että kuvalainaa tulisi pitää kuvien julkaisemisesta tehtynä sopimuksena, varsinkaan kun mistään asiaan kuuluvista yksityiskohdista ei ole sovittu. Tällainen olisi loukkaus kaikkia taiteilijoita ja heidän työtään kohtaan.
Eihän käyttöoikeuden luovutuksesta edes voida sopia silloin, kun kohde ja tarkoitus on keskeneräinen ja täsmentymätön. Julkaisusopimusta ei voida tehdä siinä vaiheessa kun kirjoitustyö on kesken eikä kustantajasta ole tietoa. En tunne ketään taiteilijaa, joka haluaisi testamentata jollekulle kirjoittajalle kaiken mahdollisen kuvankäyttö- ja muunteluoikeuden määrättömäksi jälkitulevaisuuden ajaksi.
Kävin tapahtunutta selvittääkseni läpi koko kirjeenvaihtoni tekijöiden kanssa, samoin tapaamisten keskustelut. Tapaamisia kirjoittajien kanssa kirjaprojektin aikana oli kaksi, kustantamon kanssa ei yhtään. Ensimmäisen tapaamisen peruste oli se, että tekijät halusivat lainata aineistoa kirjoittamista varten. Ennen ensimmäistä tapaamista kirjoittajien lähettäminä löytyy useita sähköposteja, joissa he kuvailevat eri tavoin tarvitsevansa aineistoa lainaan kirjoitustyötä ja kuvien lähilukua tai tutkimista varten.
Sähköpostiviestit ovat tallella ja annan erittäin mielelläni kuvalainaa koskevat viestit todenpuhuntaviraston tai muiden viranomaistahojen tarkasteltavaksi, jos sellainen on sanojeni vakuudeksi tarpeen.
Vastasin antavani kuvia mielelläni katsottaviksi. Halusin edistää sitä, että kirjasta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen. Kuvalaina kirjoittamista varten tapahtui loppukeväästä, maalis-huhtikuun vaihteessa. Valmiista kirjasta saan kuitenkin yllätyksekseni lukea, että kirja on valmistunut jo saman vuoden alussa. Tekijät ovat siis pyydelleet kuvia kirjoitustyötä ja tutkimista varten, vaikka tosiasiassa olivatkin kirjoittaneet jo kirjan. Jos he ovat käyttäneet kuvalainan virheellistä nimeä, tahattomasti tai tahallisesti, tarkoittaessaan kuvien julkaisuoikeutta, en voi ottaa vastuuta heidän virheestään ja sanoistaan. Ei tietysti ole asianmukaista edes pyytää kuvalainaa kirjoittamista varten, jos se ei pidä paikkaansa.
Ensimmäisen tapaamisen myötä lähetin kuvat, joita tekijät olivat valinneet työskentelynsä tueksi tarvitsevansa, sähköisesti. Kirjoittajat olivat sanoneet lähettävänsä piakkoin aineiston kustantamoon. Mitään puhetta kuvien julkaisusopimuksesta ei tapaamisessa ollut, eikä voisikaan olla, kun kirjasta ei ole kustannussopimusta. Ei ennen kustannussopimusta ja julkaisijan mielipidettä voi edes olla tietoa, haluaako kustantaja kuvitusta ja onko kirja ylipäätään tulossa.
Kuten Kuvaston sivuilta selviää, julkaisusopimus tehdään kirjallisesti ja siinä määritellään tarkoitus ja laajuus, jota julkaisusopimus koskee. Kirjojen osalta julkaisusopimukseen tarvitaan esimerkiksi tieto painosmäärästä. Mitään tällaista ei ollut selvillä siinä vaiheessa kun toteutin kirjoittajien toiveen “kuvalainasta kirjoitustyötä varten”.
Toisen kerran tapasin kirjoittajat kesällä, kun he olivat antaneet tekstinsä luettavaksi, alku- ja jälkisanoja ja lähteitä lukuunottamatta, jotka olen nähnyt vasta valmiista kirja-aineistosta. Tekstiaineisto ei sisältänyt yhtään kuvaa tai ehdotusta kuvitukseksi. Tekijät eivät myöskään oma-aloitteisesti puhuneet kuvista mitään. Kysyin itse ja sain vastaukseksi, että kirjaan ei ole tulossa kuvia, koska kustantaja ei niitä halua.
Oletan, niin kuin jokaisen kuvataiteilijan on syytä olettaa, että jos kirjoittajat tai kustantaja eivät ole halunneet sopia kuvien käyttämisestä kirjassa tai vastaavassa laajassa painotuotteessa, kuvia ei ole tulossa. Olen siis lokakuun alkuun saakka siinä luulossa, että kuvia ei tule, koska kukaan ei ole halunnut vihjata eleelläkään kuvien mukanaolosta tai ottanut yhteyttä julkaisusopimusta varten. Kunnes huomaan olleeni liian hyväuskoinen ja viaton: kuvia ollaan julkaisemassa ilman sopimusta.
Tämän jälkeen Like ja Kuvasto neuvottelevat asiasta. Lopulta Likestä ilmoitetaan, että kuvien julkaisemisesta on luovuttu. Liken toimitusjohtaja Päivi Isosaari, samoin kuin kirjan tekijöistä toinen, Harri Kalha, kertovat sähköpostiviesteissään, että kuvia ei ole tulossa. Tämä käy minulle, vaikka vähän kummastuttaa sekin, että Kuvaston kanssa neuvotellut Like olisi voinut halutessaan ottaa minuun yhteyttä. Isosaari kertoo kuitenkin viestissään, että he päätyivät painamaan sivut uudelleen ilman kuvia.
Luulin tiedon kuvattomuudesta pitävän paikkansa. Kunnes huomasin katsoa Liken nettisivuja, ja näin, että sana ei pitynytkään. Kannessa oli kuin olikin käytetty käsiteltynä minulta peräisin olevaa kuvaa. Olisihan kannattanut kertoa suoraan, että tieto kuvattomuudesta ei ollutkaan paikkansapitävä.
Olin sähköpostiviestien perusteella olettanut, että Like todellakin olisi jättänyt kuvat pois kirjasta. Pariisin taivaan alla en päässyt kirjaa missään näkemään, joten oletin kaiken olevan muuta kuin kannen osalta niin kuin oli kerrottu. Kuvaston toiminnanjohtaja oli ottanut yhteyttä Likeen, ja kustantaja oli käsittääkseni valmis myöntämään virheensä.
Mutta seuraavana päivänä tuli vielä isompi yllätys. Kuvaston toiminnanjohtaja oli kiitettävää aktiivisuutta edustaen saanut hankittua Tapaus Neitsythuorakirkko -kirjan käsiinsä ja hän informoi, että Like ei ollutkaan jättänyt kuvasivuja pois vaan painanut ne mustalla ja laittanut oheen tekstin, eikä minkä tahansa.
Teksti antaa olettaa, että kuvitus olisi syntynyt yhteistyössä ja väittää, että kirjan ollessa jo kirjapainossa minä olisin yllättäen ilmaantunut kieltämään kuvien käytön, jonka takia he olisivat joutuneet painamaan sivut uudestaan kuvat peitettyinä. Teksti esittää virheellisen tiedon – en voi tietenkään kieltää sellaista mistä minulla ei edes ole tietoa – ja pyrkii kääntämään taiteilijan tavanomaisen ja lainmukaisen oikeuden sopimukseen henkilöönkäyväksi halventavaksi eleeksi. Siinä se, että kustantajalla ei ole julkaisusopimusta ja se, että taiteilijalla on oikeus edellyttää tavanomainen julkaisusopimus kuvien käytöstä on käännetty taiteilijan virheeksi, epäluotettavuudeksi, salailuksi, ties miksi.
Teksti antaa olettaa, että olisin tiennyt, että kirjaan on tulossa kuvia. En ole voinut sellaista tietää, koska minulle päinvastaista on väitetty. Eikä kukaan päinvastoin ennen kirjan menoa painoon, tai kirjan jo ollessa painossa, tai kirjahankkeen aiemmissa vaiheissa, ottanut yhteyttä sopimista varten.
Kovin monta kertaa Liken kirjaprojekti on siis vaatinut, että minun ei olisi pitäisi uskoa kustantajan tai kirjoittajien sanoja. Ensin pyydetään kuvia lainaksi kirjoittamista varten ja kuvalaina kääntyy nurinkurisesti jo ennen tietoa julkaisemisesta oletetuksi julkaisusopimukseksi. Sitten ilmoitetaan, että kirjaan ei ole tulossa kuvia, kun onkin. Sitten kuvia käsitellään ja rajataan ilman, että sellaisesta on sovittu. Ja jälleen ilmoitetaan, että kuvia ei ole tulossa, vaikka onkin. Ja viimein heitetään sitä asiantilaa peittämään, ettei kuvien käytöstä ole sopimusta, vääristävä vihjaus. Aika ennenkuulumaton juttu, eipä uskoisi ennen kuin tulee omalle kohdalle.
Kun Neitsythuorakirkon tapauksessa taidekirjoja tekevällä kustantamolla tai taiteesta kirjoittavalla oikeustieteilijällä ei näytä olevan tietoa tekijänoikeudesta tai halua sitä noudattaa, kootaanpa tähän vielä perustietoa.
Tekijänoikeuksissa on kyse ennen kaikkea moraalisista oikeuksista. Kuvaston sivulla asiasta ilmaistaan esimerkiksi näin:
“Tekijänoikeuslain mukaan teosta ei saa muuttaa tai saattaa yleisön saataviin tekijän taiteellista arvoa tai ominaislaatua loukkaavalla tavalla. Teoksen muuttamista on esimerkiksi teoksen värien muuttaminen tai teoksen leikkaaminen ja rajaaminen.”
Ja:
“Bernin kansainvälisessä tekijänoikeussopimuksessa moraaliset oikeudet on ilmaistu näin: riippumatta taloudellisista oikeuksistaan ja myös luovutettuaan ne tekijällä on oikeus vaatia tekijyyden tunnustamista sekä oikeus vastustaa teoksensa vääristämistä, typistämistä ja muuta muuttamista samoin kuin kaikkia teokseen kohdistuvia loukkaavia toimenpiteitä jotka vahingoittavat hänen kunniaansa tai mainettaan.”
Kuvan käsittelemisestä on tekijänoikeussäädösten mukaan sovittava, mutta ei kai siitä Suomessa tarvitse välittää. Siitä vain muokkaamaan taiteilijakuvaa! Toiset kustantamot voisivat aloittaa kaltaisteni vastarintaisten marginaalitaiteilijoiden sijaan suurista mestareista, sillä myös Picassosta tai Duchampista saa tuhraamalla mukavia ilmaisia kansikuvia. Ja samalla saadaan elitististä taiteilijakuvaa vähän arkipäiväistettyä, kun sutataan Duchampin pisuaari vielä K-raudan pönttöä paljon ankeammaksi. Voihan aina puolustella, ettei pisuaari ollut oikeasti Duchampin tekemä tai miten se eroaa muista saniteettitarvikkeista. Tai huomaako kukaan edes, kenen pöntöstä kuva on.
– – tämä kirjoitus on syntynyt Liken kirjan Tapaus Neitsythuorakirkko sivujen 184-186 lähiluvusta ja arvionnista. Kyseisillä sivuilla kirja esittää mustia palkkeja ja alla oletettavasti olleisiin kuviin liittyvän tekstin, jonka sisältöä tässä kirjoituksessa arvostelen. Tekstini pohdiskelee sitä, miksi kirjassa on päädytty julkistamaan henkilööni viitaten mainitunlaista aineistoa, jonka paikkansapitävyydestä esitän eriävän arvion. Kirjoituksellani en halua loukata ketään, en edes heitä, jotka mahdollisesti ovat pyrkineet tekstillään ja teollaan loukkaamaan minua ja oikeuksiani – – – terveisin kuoliaaksi kivitetty – – –
Innovaatiotutkimusta
Mitä tulee ensiksi mieleen, jos kuulee, että joku aikoo tehdä tapaustutkimuksen nimeltämainitusta taideteoksesta?
Varmaankin se, että tutkimus nimeltä “Tapaus X” kertoo millainen X oli.
Olen saanut lukea lehdistä kovin monta kertaa, että Juulia Jyränki ja Harri Kalha aikovat tutkia tapausta Neitsythuorakirkko.
Olen myös kuullut heiltä itseltään, ettei heitä kiinnosta mikä ja millainen Neitsythuorakirkko oli.
Hyvä niin, eihän teosta tarvitse nähdä eikä siitä tietää kirjoittaakseen tutkimuksen. Käyhän tutkimuksenteko silloin nopeammin.
Varmasti tutkijoita sitten on kiinnostanut se taiteen laji, jota Neitsythuorakirkko edusti. Ovathan todellisuusviitteitä käyttävän, valmista kulttuurista aineistoa kommentoivan taiteen esiintulot kovin tuttuja kansainvälisistä biennaaleista tai muilta näyttämöiltä. Ei, tästä kentästä ei tekijöillä ole laisinkaan vihiä.
Varmasti Jyränki ja Kalha ovat sitten ainakin ottaneet selvää ehkä oleellisimmasta, eli siitä todellisuuden osasta, josta Neitsythuorakirkko kertoi, teinipornogallerioista ja sen teinibeibeistä ja neitsythuorista. Vaikka Neitsythuorakirkon pointti oli täysin toisaalla kuin pornokuvien esittämisessä, tutkijat varmasti suuntasivat tiedonintressinsä aineistoon.
Mutta kas. Tutkijat paljastivat kirjan valmiiksi saatuaan, etteivät ole koskaan nähneet tai avanneet netistä yhtään teinipornosivustoa. Se olisi vienyt sentään aikaa sekunnin murto-osan, ja tokihan sellainen on tutkijalle liikaa.
Tutkimus teoksesta syntyy nykyään nopeinta tietä siten, ettei tutkita teosta, ei teoksen kontekstia eikä teoksen aineistoa. Tässä on innovaatioyliopiston ainesta.
Tekijänoikeuksien sivuuttamisen taide
Kustannusalalla menee huonosti. Kirjoja yritetään myydä kyseenalaisin keinoin.
Ei ole ehkä uutta, että kustantajat pyrkivät kiertämään kuviin liittyviä tekijänoikeuksia ja Kuvasto-maksuja.
Uutta on kuitenkin se, miten mielikuvituksekkaan röyhkeitä keinoja voidaan käyttää kuvataiteilijoiden tekijänoikeuksien sivuuttamiseen ja polkemiseen.
Uusin uutuus on tältä päivältä. Kustannusyhtiö Like keksi painaa kirjaan hyökkääväksi eleeksi taiteilijaa kohtaan sen, että siltä yksinkertaisesti puuttuu kuvien julkaisusopimus.
Kun kuvien julkaisusopimusta ei ole, eikä sitä haluta tehdä, miten toimia? Kustannusosakeyhtiö Like antaa ohjeet, teoksena Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan Tapaus Neitsythuorakirkko.
1) Pyydä kuvia lainaksi kirjoitustyötä ja kuvien tutkimista varten. Älä kerro, että kirja on jo kirjoitettu ja että kuvia tarvitaan vain julkaistavaksi.
2) Älä vahingossakaan pyri tekemään kuvien julkaisemisesta sopimusta.
3) Jos kuvia katsottavaksi luovuttanut taiteilija kysyy kuvien kohtalosta, kerro, että kuvia ei ole tulossa.
4) Kerro, että kuvia ei julkaista, mutta julkaise silti. Pane osan kuvista ylle musta palkki ja herjaa kuvaoikeuksien haltijaa.
Tämä tarina on tosi, naurettavan tosi.
– – tämä kirjoitus on syntynyt Liken kirjan Tapaus Neitsythuorakirkko sivujen 184-186 lähiluvusta ja arvionnista. Kyseisillä sivuilla kirja esittää mustia palkkeja ja alla oletettavasti olleisiin kuviin liittyvän tekstin, jonka sisältöä tässä kirjoituksessa arvostelen. Tekstini pohdiskelee sitä, miksi kirjassa on päädytty julkistamaan henkilööni viitaten mainitunlaista aineistoa, jonka paikkansapitävyydestä esitän eriävän arvion. Kirjoituksellani en halua loukata ketään, en edes heitä, jotka mahdollisesti ovat pyrkineet tekstillään ja teollaan loukkaamaan minua ja oikeuksiani – – – terveisin kuoliaaksi kivitetty – – –
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 