erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]



Suomen taidemaailma ja Ruhnaman poikanen

Taidemaailmaa koskevat samat periaatteet kuin muitakin julkisia, kollektiivisesti määrittyviä alueita. Taiteen määrittelykäytännöistä ei päätä kukaan yksin vaan osalliset yhdessä. Taide on julkista toimintaa ja sellaisena arvioitavissa.

Taiteen julkisen lähtökohdan nimissä näyttelyitä ja kirjoja, samoin kuin niiden syntyyn ja tuhoon johtaneita prosesseja, on lupa arvioida ja eritellä. Mielipiteistä ja näkökannoista voidaan käydä keskustelua.

Näyttelyn pystyttämiseen ja purkamiseen liittyvät toimet ovat osa taidemaailman toimintaa. Siten Juulia Jyränki ja Harri Kalha ovat oikeilla jäljillä repostellessaan Tapaus Neitsythuorakirkko –kirjassaan Helsingin kaupungin taidemuseon johdon toimia tämän purkaessa Neitsythuorakirkon materiaalisen osan poliisitakavarikon jälkeen. Kuten Jyränki ja Kalha viittaavat, museo ei teltta-autotallia kiireesti poistaessaan suonut sijaa sovitun teoksen kuvattomalle versiolle, teoksen jatkamiselle diskursiivisena ja käsitteellisenä.

Kirkon pystyttäneen näkökulmasta kyseinen kappeli olisi aivan hyvin voinut esittää asiansa virsirunouden muodossa, sanallisesti. Mutta sitä ei sallittu, sillä sanan ja mielikuvan provosoiva voima on joskus kuvaakin suurempi. Jos kuvat puolestaan olisivat saaneet jäädä, keskustelu olisi ollut maltillisempaa. Pystyttäjälleen Neitsythuorakirkko on melkolailla sama teos, riippumatta siitä oliko paikalla yhtään kuvaesimerkkiä vai ei. Kun museo purki teosrakenteet ja esti käsitteellisen teoksen jatkamisen, se toisaalta pakotti teoksen keskustelun taidemaailman sisältä “kadulle”, nettiin, medioihin, kahvipöytiin. Lähtökohtainen tekijä joutui menettämään äänivaltansa mutta antamaan tilaa sille, että jokaisesta osallistujasta tuli taiteilija.

Jos näyttelyn syntyyn ja purkamiseen liittyvä toiminta altistuu julkiselle arvioimiselle, saman täytyy koskea myös muita taidemaailman toimintoja. Kirjan syntyä voi verrata näyttelyn syntyyn, eivätkä kirjan lopputulokseen vaikuttavat kollektiiviset teot, sopimukset tai sopimatta jättämiset, ainakaan silloin kun niitä on haluttu julkisesti präntätä näkyviin, voi sijoittua yksityisyyden alueelle.

Jos joku panee toisen nimiin teoksen tai teon, jota tämä ei tunnista omakseen, on kohteella yleensä oikeus reagoida. Liken kirja on laskettu markkinoille, sen sisällön mustista palkeista käy ilmi, että kustantaja myöntää, että oikeutta kuvien julkaisemiseen ei ole ollut. Samalla se sanallisesti laittaa nimiini sellaista, mitä en voi tunnistaa tapahtuneeksi. Ainakin on kysyttävä, onko eettisesti oikein väittää luopuneensa kuvien julkaisemisesta ja julkaista kuitenkin. Kun kaiken tämän helposti vältettävissä olevan turhan touhun (jos kuvista oltiin kiinnostuneita, miksei kukaan ottanut yhteyttä) jälkeen toinen tekijöistä kiistää minun oikeuteni kommentoida julkista painotuotetta ja sen kummia mustia laatikoita, on vain ihmeteltävä millainen Ruhnama, arvioinnin ja reagoinnin tuolle puolen sijoittuva pyhä kirja, onkaan lykätty markkinoille.

Turkmenistanin pyhä kirja, Ruhnama, loistaa valokuvissa, ei vain kirjana vaan myös jättikokoon pystytettynä monumenttina. Ei vain kansaa vaadittu hiljentymään ja pysymään kuuliaisena sanan ääressä. Myös kansainväliset suuryritykset käänsivät kilvan kirjaa, jotta pääsisivät maan markkinoille, kuten Arto Halonen dokumentissaan Pyhän kirjan varjo näyttää.  Turkmenistanin kysymykset ja vastaväitteet sensuroiva meno ei näytä talttuneen johtajavaihdoksen myötä, osoittavat puolestaan uudet dokumentit maasta.

Ruhnama edustaa kirjaa monumenttina ja totaliteettina, vaientajana ja niskuroinnin poistajana. Väärällä tavalla pyhä on jokainen kirja, jota ei saa avata ja jonka taustoja ei saa lukea.

Taidemaailmaa kirjoine ja muine tuotoksineen ei toistaiseksi demokraattisissa valtioissa ole julistettu totaliteetiksi arvioinnin tuolle puolen. Mutta aina voi yrittää vaatia Ruhnaman poikasen arvoa ja kunnioittavaa hiljaisuutta, sitä että mustia laatikoita ei saa avata.

Mainokset

%d bloggers like this: