Category Archive
The following is a list of all entries from the oikeus category.
Joy and Riot
Helsinki Pride parade yesterday gathered around 100,000 participants. The theme for this year’s Pride Week, and international Pride Month, is Joy and Riot.
The Helsinki Artists’ Association’s summer exhibition Under the Rainbow / Sateenkaaren alla celebrates the same theme and the spirit of the Pride Month: joy for everyone’s right to their own identity, rebellion and riot so that human rights and diversity can be realized.
The exhibition Under the Rainbow, Helsinki Artists’ Association Art Lending, is open until August 31, 2023, Rikhardinkatu 3, 00130 Helsinki.
Enlightened Persons, Perhaps Saints, With Strawberry and Pistachio Ice Cream / Valaistuneita henkilöitä, kenties pyhimyksiä, mansikka- ja pistaasijäätelön kera, 2023, by Ulla Karttunen (digital painting, pigment on acrylic and aluminium / alumiinille kehystetty, akryylilasilla päällystetty digitaalinen maalaus/värivedos, diasec, 50 x 50 cm) on display at the exhibition Under the Rainbow (+here)
Jeanne d’Arc, still in flames
The series Red Night (La Passion de Jeanne d’Arc) deals with the duality of visionary mystic’s passion. For a mystic her passion means a request for truth but also extreme suffering. One part of the strife is the conflict with community, or, exclusion. First death sentence, then birth of an adored saint, as was the case with Joan of Arc.
Red Night (La Passion de Jeanne d’Arc) III (2021), displayed at Urbanside Gallery, Zürich, untill 4 March 2022
The Sexiest Capitalism; discussed in Athens
Tomorrow 31 Aug 2017, at Panteion University, Athens, a lecture in session RN29, Social Theory and the Critique of Capitalism:
”The Sexiest Capitalism Ever: A Duckface Selfie of a Trans-Aestheticized Market Economy”, by Ulla Karttunen.
The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy
The Biennial of the Lynched is an impossibility. The lynched ones never celebrate, and no biennials are organised for them. The winners, and those butchers who have washed their hands, celebrate.
The lynched ones do not arrive to the party. They do not find suitable shoes. And by the way, they are no more alive. If someone of the lynched is still alive, he or she does not come. The lynched ones do not participate the feast, for not to repeat the execution.
The materials of the art work were cleaning equipments, but the result was not very neat. A dirty party with bloody gloves and cleaning towels. ”Hygienische Neoliberalistische Blut Arbeit Macht Frei” tell the bloody letters in the cleaning wipes.
This piece is opposite of beautiful and qualified; it is disgusting, stupid and ugly. But do not blame art if reality is terrible.
The work The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy deals with the hidden parts of the hygienic neoliberal glory: market economy as the first global religion, and market-based censorship as its special cultural form.
images from installation Ulla Karttunen: The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy, Exhibition 5000m2, Lappeenranta Old Theatre 13.2.-27.3.2016
Sananvapaus Suomessa II
Sananvapausloukkaukset tapahtuvat aina muualla. Terrorismi ja ääriaineksen väkivalta ilmenee aina toisaalla. Kaukana. Poissa.
Vain kaukana tapahtuvat ilmaisuvapauden loukkaukset ovat oleellisia ja tärkeitä median, politiikan ja julkisen keskustelun käsiteltäväksi.
Lähellä tapahtuvista ei tarvitse pahemmin välittää.
Tähän johtopäätökseen täytyy päätyä vertaamalla kahden väkivaltarikoksen mediakäsittelyä ja jatkopohdintaa. Molemmissa hyökkäyksissä oli liityntöjä sananvapauteen, molemmat saattoi nähdä väkivaltaisina yrityksinä estää kulttuuristen ilmiöiden arvioiminen. Charlie Hebdon attentaatti: paljon palstatilaa. Jyväskylän kirjastopuukotuksen oikeuskäsittely: ohitettiin ilman suurempaa huomiota ja keskustelua.
Keski-Suomen käräjäoikeuden käsiteltävänä 13-14.1.2014 oli vuonna 2013 tapahtunut kirjastopuukotus ja Oulussa 2012 tapahtunut sumuteisku. Puukotus oli tapahtunut Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa Jyväskylän kaupunginkirjastossa. Rikosnimikkeinä olivat poliittisten toimintaoikeuksien loukkaaminen ja törkeä pahoinpitely. Syyttäjä vaati pääepäillylle kahden vuoden vankeusrangaistusta ja piti väkivaltaiskua poliittisesti motivoituna, mutta tekijä väisti vankilan. Oulun sumuteiskusta vastannut, Jyväskylässä järjestäjää puukottanut ja poliisia pari vuotta pakoillut mies sai yhteensä puolentoista vuoden ehdollisen tuomion kaikista syytekohdista.
Tuomiota voi pitää erittäin lievänä. Sen voi ymmärtää suorastaan kehotukseksi jatkaa väkivaltaa ja sananvapauden rajoittamista. Tapauksella on laaja periaatteellinen merkitys, joka jäi tuomatta esiin.
Ihmetyttävää on, miten vähän tiedotusvälineissä reagoitiin tapahtuneeseen. Aivan kuin olisi samantekevää, mikäli terrorihyökkäys tapahtuu suomalaisessa kulttuuritilaisuudessa. Juuri kun oli ehditty vaahdota Charlie Hebdon tapauksen yhteydessä siitä, miten sananvapaus ei saa kaatua terrorismin ja väkivallan uhkaan.
Kohtuuttomalta vaikuttaa myös, että tilaisuuden suojelijat olivat ylipäätään syytettyjen asemassa. Olisiko tilaisuudessa pitänyt tapahtua enemmän ja pahempia henkilövahinkoja? Pitääkö kirjastokeskustelun johtaa ruumiisiin, eihän vastedes kukaan edes uskalla tulla järjestysmieheksi kiistanalaisesta kirjasta. Vai ovatko väkivallan normalisointi ja oikeutetuiksi laimennetut hyökkäykset sananvapautta vastaan vain arkipäivää, jopa oikeuslaitoksessa?
Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajat Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila kommentoivat Ylen haastattelussa oikeuskäsittelyä periaatteellisesti erittäin tärkeäksi, sananvapautta ja demokratialle oleellista poliittista toimintavapautta käsitteleväksi. Dan Koivulaakso twiittasi pitävänsä Jyväskylän puukottajan tuomiota vitsinä, olihan tekijä jo osoittanut hyökkäävänsä toistuvasti poliittisiin tilaisuuksiin.
Onko niin, että pilapiirtäjä Ranskassa ansaitsee suomalaisen median mukaan enemmän suojelua kuin tietokirjailija Suomessa? Vai onko niin, että muslimiterroristi sopii kuvaan sananvapauden loukkaajasta paremmin kuin kotikulmien poika, joka ei halua tutkittavan äärioikeistoa?
Jos sananvapauslogiikka on niin valikoivaa, että yhden ruumiillinen koskemattomuus on toista vähäisempi, tai tietokirjan vapaus pilakuvaa olemattomampi, ei ole kyse järjellisesti, oikeudenmukaisesti ja demokraattisesti toimivasta yhteiskunnasta.
Poliisi pirteänä, sukupuolisiveellisyys uhattuna
Turmio on ollut aivan tuloillaan: sukupuolisiveellisyys on jälleen ollut maassamme vaakalaudalla.
Onneksi poliisin neuvokas toiminta ehti väliin. Lapsiperheet, joiden mielenrauhan järkkymistä poliisi pelkäsi, voivat edelleen tuudittautua hyvään uskoon. Poliisi palautti luottamuksemme siihen, että maailma on kaunis ja mainosten mukainen: mallit nuoria ja tuotteet myyviä.
Dries Verhoevenin teoksen Ceci n’est pas… viimeinen osa Baltic Circle -nykyteatterifestivaalilla joutui sensuurin kohteeksi. 83-vuotiaan naamiokasvoisen naisen oli tarkoitus esiintyä alasti Lasipalatsin aukiolle pystytetyssä vitriinissä, mutta poliisi vetosi sukupuolisiveellisyyden julkiseen loukkaamiseen. Verhoeven oli halunnut teoksellaan reagoida juuri mainoskuvaston ihmiskuvaan.
Suomen poliisin mielestä sukupuolisiveellisyyttä ei loukkaa alastomuudella tai seksillä myyminen, se kuuluu luonnollisena osana bisneksen ja katukuvan luonteeseen.
Poliisi ei puutu alastomuuteen silloin, kun sitä käytetään markkinatalouden normaalina polttoaineena, mutta tarraa varmasti, jos alastomuudella myyminen asetetaan kulttuurikritiikin kohteeksi. Poliisi tulkitsee lakia markkinallistuneen maailmankuvan näkökulmasta. Vaikka tätä ei mikään asetus edellytä, vaikka perustuslaki antaa eväät muuhun.
Poliisin kieltopäätös (Baltic Circlen sivuilta) puhuu potentiaalisesta pahennuksesta, jota ”vanhempi nainen” aiheuttaisi ohikulkeville ”lapsiperheille”.
”Tällä hetkellä riittää, että yksikin potentiaalisesti pahastuu näkemästään”, sanoo julkisoikeuden yliopistonlehtori, taiteen vapaudesta perusoikeutena väitellyt Pauli Rautiainen Helsingin Sanomissa.
Sepä se, se riitti poliisille Neitsythuorakirkon tapauksessakin, yhden avajaisvieraan soitto hätäkeskukseen siinä toivossa, että megasuosittu teinibeibiporno lakkaa olemasta kunhan sitä ei käsitellä taiteessa. No, markkinat eivät lakanneet vaan ovat kasvaneet, vain taide saatiin vaiennettua ja huuto/keskustelu vietyä sivupoluille.
Rautiainen huomauttaa, että suomalaisissa taidekohuissa ei ole yleensä lähdetty perustuslain sisältämästä maininnasta taiteen vapaudesta. Rautiaisen mukaan ”meillä on konservatiivinen ilmapiiri, joka ajautuu helposti taiteen kanssa vastakkain”.
Suomen nuori ihmisoikeuskulttuuri selittää Rautiaisen mukaan osaltaan ohutta taiteen vapautta: ”Esimerkiksi Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko-teoksen oikeuskäsittelyssä yksikään tuomioistuin ei analysoinut sanallakaan taiteen vapautta.” (Helsingin Sanomat 17.11.2014)
21. vuosisadan taidekriminaalit vaihtavat maisemaa
kuvia installaatiosta Ulla Karttunen, Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, Halle 14, Leipzig, valokuvat/photographs Claus Bach
Kolmikuukautisen aukiolonsa jälkeen näyttely taiteesta ja rikoksesta 21. vuosisadalla on nyt pistetty pakettiin ja hyvää vauhtia matkalla seuraavaan näyttelypaikkaan, Weimarin ACC-galleriaan.
Installaatio Donna Criminale Halle 14:ssa oli kooltaan kaikkien aikojen isoin taidekeskuksen historiassa, niin ainakin arvioi paikan taiteellinen johtaja ja näyttelyn kuraattori Frank Motz. Teos käsitti noin tuhat neliömetriä.
Katsojia oli jo avajaisviikonloppuna rutkasti, koska entisen puuvillatehtaan galleriakeskittymän kevätkierros kerää jopa parikymmentätuhatta kävijää.
Alla muutama ote D. Criminalen verihanskoista medioissa. Arvioissa ihmeteltiin, miten vapaista vapaimmaksi oletettu, taiteen paratiisilintu, voi joutua häkkiin, vieläpä demokraattiseksi ja valveutuneeksi itseään luulevassa maassa.
Johtajan pala galaktisesta kakusta
Kun matkustin näyttelynpystytyshommiin Saksaan, Suomessa ja Ruotsissa kohistiin kakusta. Afroruotsalainen järjestö vaati kulttuuriministerin eroa, koskapa tämä oli erehtynyt maistamaan kakkua.
Pohjolassa tiedetään, että paha tiivistyy kakkuun ja etenkin sen täytteenä olevaan hilloon, tai hätätilassa taiteen sisältämään todellisuuteen. Suoraan todellisuudesta sitä ei koskaan tavata.
Helsingin Sanomat kyseli kantaani kakkuihin ja laitoin pari pointtia ylös Leipzigin yössä. Julkaisivat sitten oheisen tekstin. Tässä 26.4. julkaistu palanen:
“Näin syntyy taidekohu
Kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä, kirjoittaa taiteilija Ulla Karttunen.
Taiteeseen kuuluu usein karkean karnevalisointi. Jos ennakkoluuloja, kaksinaismoraalia tai väkivaltaa ei esitetä etäistetysti, se jo riittää provosoitumiseen.
Yhtäältä vaikuttaa kulutuskulttuurin ylistilisoima todellisuuskuva: todellisuudesta on vallassa kaikkia potentiaalisia kuluttajia miellyttävä, ketään ärsyttämätön, mainos- ja markkinatodellisuuden kaunistelema versio. Uusliberalistisessa yhteiskunnassa karnevalistista tai kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä.
Kohuun tarvitaan kaksi asiaa: provosoituminen ja toiste. Mitä yksinkertaisempana jokin kokonaisuudesta irrotettu osa esitetään, sitä varmempi kohu. Jos jotakin nimitetään rasistiseksi tai pornotaiteeksi, sellaisena sen omasta provosoitumisestaan kiihtyvä yleisö ottaa. Ja alkaa kovaäänisesti mesoa hyveen puolesta.
Media pystyy sekä aktivoimaan että käyttämään hyväkseen vihaa taidekakun sisältämästä oletetusta pahasta. Pahan ulkoistaminen taideobjektiin luo kuvan yhteisestä vihollisesta ja antaa nautintoa sen kuvitteellisesta voittamisesta. Vaikka itse asialle, taiteen tai kakun takana olevalle todellisuudelle, ei olisi tehty yhtään mitään.
Kehittyneessä länsimaisessa demokratiassa todellisuudentaju on taantunut sille asteelle, että taide on aina syntisempää ja pahempaa kuin todellisuus, josta se kertoo. Kuvitellaan, että kun saadaan paha taide vaiennettua, yhteiskunnalliset ongelmatkin ovat poissa – vaikka ne on vain siivottu pois likaamasta porvarillista ihantolaa.
Taidekiistojen yhteydessä erityisesti konservatiivipoliitikoilla on tapana käyttää yleisön moraalista närkästystä oman agendansa edistämiseen. Tämä näkyi 1980–90-luvun vaihteen amerikkalaisissa taidekiistoissa, samoin kuin Neitsythuorakirkko-teokseni tapauksessa. Kukaan ei meikäläisessä auktoriteettiuskoisessa valtakunnassa vain sano sitä ääneen, koska ei tahdota tulla suurten (taide)johtajien hylkimäksi.
Makode Linden tapauksessa Ruotsissa onkin positiivista se, että sikäläinen kulttuuriministeri ei sortunut populistiseen opportunismiin ja paheksunut taidetta. Meillä Suomessa on vakiintunut käytäntö vaatia taiteelta moraalin ja yhteiskuntarauhan nimissä vaikenemista.
Hiljaisuutta vaaditaan niistäkin kentistä, jotka markkinoilla saavat vallita julkisesti. Ja esimerkiksi Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén saattoi käyttää Neitsythuorakirkon tapausta Guggenheim-esinäytöksenä, jossa näennäiseettisellä opportunismilla kalastettiin päättäjien ja yleisön kannatusta.
Ulkomaisissa kongresseissa on herättänyt suurta kummastusta, ettei näyttelyn ohjelmaansa hyväksynyt museo ja museonjohtaja asetu taiteilijansa taakse. Tapaus on hyvin poikkeuksellinen taideoikeudenkäyntien historiassa.
Näen Ruotsin tapauksessa yhtäläisyyksien ohessa myös eroja Neitsythuorakirkon tapaukseen. Ruotsissa reagoivat asianosaiset, mustaihoiset naiset. Neitsythuorakirkon kohdalla yksikään teinipornotähti ei reagoinut, mikä olikin odotettavissa.
Jos reagointia olisi ollut, se olisi todennäköisesti ollut päinvastaista kuin yleisö odotti: megatähtien mielestä pienen kaukaisen maan taidegalleria olisi ollut liian syrjäinen, liian vähän julkisuutta tarjoava paikka viitata tähteen, joka levittää kuviaan lisätäkseen julkisuutta eikä suinkaan välttyäkseen siltä.”
Vaikka Gallen-Kallela-Sirénin näennäiseettistä opportunismia ei tekstissä mahduta käsittelemään kovin laajasti, kaupungin taidemuseon johtaja älähti ja vaati ”me taidejohtajat ylenkatsomme taidetta”-asenteelleen lisää palstatilaa. “Janne Gallen-Kallela-Sirén kiistää opportunismin, josta Ulla Karttunen häntä syytti”, kuului ingressi Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa (HS 27.4.2012).
Yleensä tiedotusvälineet eivät julkaise paikkansapitämättömiä, tarkistamattomia tietoja. Mutta nähtävästi tämä periaate ei koske suuria johtajia, heitä jotka ilmaantuvat galaksien haltijoiksi.
Toisaalta on melkein hyvä, että Gallen-Kallela-Sirén laittoi ihan omakätisesti kestämättömiä pulinoitaan paperille ja antoi ne Helsingin Sanomien julkaistavaksi. Hyvä siinä mielessä, että nyt on kaikkien tsekattavissa, millä pointeilla Gallen-Kallela-Sirén edelleen yrittää vedättää asioista tietämättömiä.
Ja ennen kaikkea, miten halvalla hän pistää Kluuvin galleriaa.
Gallen-Kallela-Sirénin mukaan Kluuvin galleria ei ole tavanomainen galleria, johon taiteilijat valitaan ja jonka linjan takana seisotaan, vaan pelkkää vuokraus- ja kiinteistöbisnestä. Tälläinen vedätys uppoaa kyllä taidemaailmasta tietämättömille. Se meni Neitsythuorakirkon aikoihin hyvin läpi, eipähän yksikään media vaivautunut kontekstualisoimaan sitä, miten taideoikeudenkäynnit koskettavat aina myös taustatahoja, olivatpa ne gallerioita tai museoita. Auktoriteetin voimalla esitetty harhautus upposi aikanaan poliisitutkinnassa, poliisin oppimäärään eivät tunnetusti kuulu galleria- ja museotoiminnan perusteet. Harhauttavilla puheillaan, viemällä huomion sivuseikkaan, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vaikuttamaan koko oikeusprosessin struktuuriin: kun yleensä kustantajat, galleristit tai museonjohtajat ovat yhtä lailla vastuussa ja myös syytettyinä taideoikeudenkäynneissä, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vääntämään prosessin nurinniskoin. Taideoikeudenkäyntejä koskevassa kirjallisuudessa ei ole tullut esiin vastaavaa tapausta, jossa museonjohtajasta olisi tullut syyttäjän todistaja. Tässä olisikin tutkijoille kiinnostavaa työsarkaa.
Luin Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuoron pystyttäessäni näyttelyä Saksassa, joten esittelin sen tuoreeltaan hänen omia sanamuotojaan käyttäen sikäläisille kuraattoreille ja galleristeille. Tuloksena oli hervotonta naurua. Vain amatöörimäiselle, kehnolle galleristille galleria on linjatonta, taiteellisesta vastuusta vapaata kiinteistöbisnestä.
Jos ja kun Kluuvin galleria on pelkkää kiinteistöbisnestä, mikä on, ettei sitä ole saatu tuottamaan paremmin. Miksi ylipäätään enää sanoa paikkaa galleriaksi, koska kyseessä ei johtajansa mukaan ole normaali taidegalleria. Vai onko niin, että galaksien tuntija Gallen-Kallela-Sirén pitää Kluuvin galleria -nimikettä jäännöksenä ostosgallerioista tai netin pornogallerioista – niistähän varmaan löytyy galleristillekin arvaamatonta tarjontaa.
Gallen-Kallela-Sirén kehui kirjoituksessaan, ettei hän eikä museon muu johto välittänyt tutustua näyttelyyn ennalta. Onko museonjohtajan peli jo menetetty, jos pitää mennä julkisesti ilmoittamaan, että taide ei kiinnosta edes omien tilojen kohdalla. Ehkä Gallen-Kallela-Sirénin kannattaisi mennä itseensä ja miettiä, mitä virkaa on johtaa taidemuseota, jos taide ei kiinnosta. Jäljelle saattaa jäädä pelkkä tyhjä hinku valtaan. Oli ilo tavata Leipzigissa Halle l4:ssa Gallen-Kallela-Sirénin taktiikalle täysin päinvastaista porukkaa, taiteellisia johtajia ja muuta henkilökuntaa, joiden yöunet näyttelyn alla jäivät todella minimaalisiksi.
Gallen-Kallela-Sirenille pieni neuvo: Mikään ei estä suurtakaan taidejohtajaa tutustumasta taiteeseen, ennen kuin alkaa siitä pamista. Jos taktiikkana on valittaa medioissa, että taide ei kiinnosta eikä siihen jaksa tutustua, ei pidä ihmetellä, jos kaikki eivät arvosta itsetyytyväisyydessään lepäävää suurta johtajaa. Mikä laiskuus tai ylenkatse esti Gallen-Kallela-Siréniä tutustumasta näyttelysuunnitelmaan, ottamasta yhteyttä taiteilijaan ennen näyttelyä, jos suunnitelmassa oli jotain epäselvää. Ja mikä estää varsinkaan tulemasta paikalle kun näyttelyä rakennetaan. Yleensä laiskuudesta kannattaa syyttää vain itseä, mutta suurten johtajien laiskuus on tunnetusti usein maan matosten, tässä tapauksessa taiteiljoiden, vika.
Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa on monta muutakin kiinnostavaa pointtia. Esimerkiksi se, että herra, joka muistaa mainostaa itseään Ph.D:ksi, ei taida osata erottaa mielipiteitä ja tosiasioita. Jos tulkitsee julkisen toimijan menettelyä opportunistiseksi, kyse on aina pelkästä mielipiteestä, sillä eihän opportunismia voi todistaa. Mutta mikä sen parempi, jos viimeinkin pääsemme puimaan tosiasioita. Esimerkiksi sitä miten eräs yksityishenkilöksi itseään väittävä museonjohtaja, taikka sitten vuokraisäntä, tuli vuokraamaani tilaan hajottamaan teokseni – yleensä tällaista pidetään rikosasiana. Komiikka on nykytaiteessa melko harvinaista, onneksi Gallen-Kallela-Sirénin johtajuuden käänteet tarjoavat uusia mahdollisuuksia koomisille ulottuvuuksille nykytaiteessa.
Alakuvassa vuokraisäntä, joka sanoo olevansa paikalla yksityishenkilönä, pistämässä kiireen vilkkaa teosrakenteita pinoon. On estettävä menestysbisneksen sanallinenkin kritiikki hinnalla millä hyvänsä.
Tässä 5.5. Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa julkaistu keskustelupuheenvuoroni:
”Palataan tosiasioihin, Gallen-Kallela-Sirén
Ulla Karttunen vastaa Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin näkemyksiin Neitsythuorakirkon tapauksesta.
Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén (HS 27.4.) esittää omia näkemyksiään faktoina ja levittää virheellistä tietoa Neitsythuorakirkko-teokseni osalta.
Gallen-Kallela-Sirén esittää, että Helsingin taidemuseon alainen Kluuvin galleria ei olisi ollut tietoinen vuonna 2008 tulossa olleen näyttelyni sisällöstä ennakolta. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Galleriasta vastannut henkilökunta seurasi näyttelyn valmistumista jo ennen pystyttämistä ja oli mukana sen rakentamisen aikana. Jos museon johto ei osaltaan tutustu ennalta galleriansa näyttelyihin, se kertoo välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan.
Gallen-Kallela-Sirén väittää myös, että näyttelyaikahakemukseni ei olisi kertonut teoksen aiotusta sisällöstä. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Asian voi varmistaa käräjäoikeuden pöytäkirjoista.
Gallen-Kallela-Sirén otti tapauksen tiedottamisesta museossa yksinoikeuden – vaikka nyt hän väittää, ettei tiennyt mitään koko asiasta. Asemansa perusteella hän pääsi levittämään harhaanjohtavia näkemyksiä koko prosessin ajan. Toivottavasti tuleva tutkimus tarttuu aiheeseen, joka kertoo paljon taiteen, vallan ja sensuurin yhteyksistä.
Gallen-Kallela-Sirén vertaa galleriatoimintaa asunnonvuokraukseen. On alentavaa Kluuvin galleriaa kohtaan pitää sitä normaalin taidegallerian sijaan pelkkänä vuokrattavana tilana. Taidemaailman ammattilaiset pitävät näkemystä naurettavana. Tietenkin museot tuottavat omia näyttelyjä ja gallerioihin puolestaan taiteilijat tekevät itse suunnittelemiaan kokonaisuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että galleriat eivät asettuisi linjansa ja taiteilijoidensa taakse.
Gallen-Kallela-Sirénin kulttuurihistoriallinen tietämys on varsin ohut, ellei hän tiedä että kulttuurisodissa ja taidesensuuritapauksissa taustatahot, kuten kustantajat, museot tai galleriat, yleensä asettuvat tukemaan taiteilijaansa.
Jos Gallen-Kallela-Sirénin väite pelkästä vuokraisännyydestä pitäisi paikkansa, miten on mahdollista se, että hän ensimmäisenä aukiolopäivänä on tunkeutunut tilaan pistämään pinoon täysin laillisia teosrakenteita? Gallen-Kallela-Sirén väitti minulle tuolloin olevansa paikalla galleriassa yksityishenkilönä. Yleensä yksityishenklöillä ei ole lupaa puuttua teokseen, saati purkaa sitä.
Myöhemmin tiedotustilaisuudessa Gallen-Kallela-Sirén perusteli teoksen purkamista väittämällä, että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä teoksia. Miten niin museo? Kysehän piti olla vuokratilasta. Samalla Gallen-Kallela-Sirén linjaa, ettei hän tiedä sitä, että suuri osa nykytaiteesta on prosessinomaista ja teoksen valmiudesta päättää taiteilija, ei vuokraisäntä eikä johtaja.
Kaupungin taidemuseo ansaitsisi asiantuntevamman, nykytaiteesta ja sen esittämisestä alkeet tietävän museonjohtajan.”
Yllä kuvakaappaukset Fala Fellinin ja Pirkka-Pekka Pasolinin mainiosta Youtube-videosta The Guggenheim Strein – Galaksien Taistelu (katso video tästä). Video antaa vihiä siitä, että suuren johtajamme avut ovat ennen kaikkea koomisen taiteen inspiroijana ja materiaalina – galaktiset teoriat ja taidemaailman faktat onnistuvat paljon kökömmin.
Monen suuren johtajan ongelmaksi on noussut mieltymys pönöttämisen, mammonan ja vallan tarjoamiin näennäisiin voittoihin. Ei ole galaksien sankaria ilmaan asiaan kuuluvaa kulissia. Mutta yritys hallita tietämättömyydellä tarjoaa jokaisessa sadussa, ja varsinkin tositarinassa, karun lopun: tosiasiat tuppaavat vähitellen tulemaan esille, pöyhkeimmätkin kulissit kaatuvat.
Esteetikko Anita Seppä analysoi (HS 16.5.2012) moralisoivan ajan ja tuotteistuneen taidekäsityksen liittoa osuvasti:
”Ahdasmielinen moralismi ja taiteen kirjaimellisesti ottaminen ovat huolestuttavia trendejä. Taide kykenee käsittelemään hirveän monimutkaisia arvoristiriitoja hyvin rikkaalla tavalla. Sitä rikkautta pitää puolustaa. Taide ei voi olla pelkästään sisäsiistiä, harmonista, kaunista ja tuotteistettavaa, koska se maailma, jota se käsittelee, ei myöskään ole sellainen.”
With Criminal Energy – Art and Crime in the 21st Century
Mit Krimineller Energie: Kunst und Verbrechen im 21. Jahrhundert, 28.04.-29.07.2012. In Halle 14 in Leipzig.
Only natural born criminals wear white.
Ulla Karttunen’s toilet paper bride is a part of installation Donna Criminale.
Some people, at least born directors, have always been able to recognize criminals directly from their looks. This happened in Finland year 2008 when a retired museum director studied a tabloid press photograph (in Finland art criticism is based on yellow press stuff, not on artworks) in order to notice that because the suspected one, U Karttunen, had white clothes, she must have been a pure swindler, a pure criminal. And that she could not be an artist.
The work Donna Criminale in Halle 14 offers clues to distinguish a criminal woman. It is an homage to a clan of conservative museum directors as successors of famous Italian criminologist, Cesare Lombroso.
Lombroso developed the theory of the born criminal. He also believed that he could recognize delinquents from photographs.
The honourable Finnish successors have advanced still further.
A rumor is enough, and always works better than any knowledge. Not any image is needed to become convinced that it is question of crime but not of art.
Cleaning women sometimes wear white. As well those who work in hospitals. We just need born directors to tell that all those invisible servants could be criminals or should at least be suspected.
Installation materials of the work consist mostly of the equipments of cleaning women: pails, pipes, plastic gloves, cleaning wipes, trash bags.
Why to make a sculpture of trash bags and toilet paper? The installation Donna Criminale asks if the developed capitalist society begins to treat those in lower social position, from cleaning women to socially critical artists, as criminals. Or as a dirt to be cleaned away.
Vaatimus silmäsiteestä
sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold, 2011 (yllä: Kissaeläimeksi tekeytynyt henkilö; alla: Plastic Blindness)
Blindfold-näyttelyn yhteydessä järjestettiin Slovenian tiede- ja taideakatemian tiloissa kansainvälinen symposiumi Blindfold: Censorship, Art and Voluntary blindness.
Se kokosi aktiivisen tutkija- ja taiteilijajoukon keskustelemaan taiteen ja sensuurin välisestä kentästä. Otsikkonsa symposiumi oli saanut uusimmasta teossarjastani Blindfold, jossa markkinatodellisuus on maskeerattu silmäsitein tuntemattomaksi.
Sitähän Neitsythuorakirkon tapauksen yhteydessä niin moni, oikeusistuimesta mediaan ja jopa visuaalisen kulttuurin tutkijoihin, paradoksaalisesti vaati: että julkkiksia ja brändejä saa käsitellä vain, jos julkisista julkisin tehdään tunnistamattomaksi. Niin että markkinoiden tuotteistamisen ja poseeraamisen strategiat piiloutuvat näkymättömiin.
Voiko todellisuutta käsitellä taiteessa, tutkimuksessa tai tiedonvälityksessä, jos se ensin vaaditaan tunnistamattomaksi piilotettavaksi? Ei tietenkään.
Ehkä vain Suomessa mainostutkija älyää vaatia mainosten hunnuttamista ennen kuin niitä voidaan käsitellä. Mutta niin kävi. Absurdi vaatimus, kun kyse on julkisesta markkinatodellisuudesta, julkisuuden hakemisesta mainoskuvia levittämällä; ilmiöistä, jotka pystyvät vallitsemaan vain silmien poiskääntämisen, vapaaehtoisen sokeuden voimin.
Blindfold: Censorship, Art and Voluntary Blindness -symposiumin kenttään kuuluivat laajasti aiheet taiteen ja sensuurin väliltä. Kuultiin sensuuritapauksista eri maista, käsiteltiin kysymyksiä lain ja yhteiskunnan, median ja moraalin väliltä.
Symposiumin pääesiintyjä oli lukuisista taidesensuuria käsittelevistä kirjoista tunnettu Svetlana Mintcheva Yhdysvalloista. Mintcheva toimii ohjelmajohtajana kansallisessa sensuurinvastaisessa järjestössä NCAC:ssa, the National Coalition Against Censorhipissä. Myös akateemisella urallaan Mintcheva on keskittynyt provokatiivisen taiteen ja sen yhteiskuntapoliittisten kontekstien tutkimukseen. Mintchevan aiheena oli: ”Seksi, jumalanpilkka, terrorismi: Taide ja sananvapaus tunteenomaisen politiikan aikakautena”.
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 