Category Archive
The following is a list of all entries from the kuvat & sanat category.
Porno, puput, beibit ja valta
”Elämme miesten maailmassa. Naisten asema ei näy missään yhtä selkeästi ja kärjistetysti kuin pornossa”, sanoo pornon valtasuhteista kiinnostunut ohjaaja Ninja Thyberg (HS 16.9.2021). Jos kuluttaja haluaa, että nainen näyttää kuvauksissa pelästyneeltä pupulta, niin tuottajaporras toteuttaa tämän kuuliaisesti.
Porno kuvastaa todellisuuden valtasuhteita. ”Utopiassa kukaan ei harrasta seksiä muusta syystä kuin kiihottumisesta. Mutta emme elä utopiassa”, Thyberg jatkaa. Hän sanoo omien todellisuuden kokemustensa olleen aivan vastaavia kuin filmin päähenkilön, ja ”ihan ilman pornotyötä”.
Pientä edistystä maailmassakin tapahtuu. Jopa siinä mistä ja miten Hesari tohtii puhua. Neitsythuorakirkon aikoihin, eli kauan ennen #metoota, ei ollut mahdollista kajota niin feministisiin kysymyksenasetteluihin kuin nautinnon vallan politiikkaan. Samoin pornosta vallitsivat yksiulotteiset näkökulmat, puolesta tai vastaan, eikä ilmiöiden moniulotteisuutta suostuttu ottamaan käsittelyyn.
Vuonna 2008 media hurskaasti näytteli, että pornossa ei ole sukupuolta. Neitsythuorakirkon aineistona olleet mainstream-teinipornon pupuset, naispuoliset teinibeibit, Helsingin Sanomat muunsi heti alkuun – vastoin tosiasioita – kuviksi ’tytöistä ja pojista’, eli samalla pikkulapsipornoon viittaavaksi. Tätä virheellistä tietoa toistivat lukuisat muut sanoma- ja aikakauslehdet, mm. asiamediaksi itseään mieltävä Suomen Kuvalehti. Faktojen tarkistamisen sijaan medialle oli ilmeisesti tärkeämpää myydä pahastuksen ja kohun näkökulmaa.
Virheellinen illuusio ’tytöistä ja pojista’, pikkulapsiuhreista, tarvittiin, vaikkakaan yhtään poikapuolista teinipornotähteä ei osunut mukaan, koska sellaisia ei mainstream-aineistosta kerätyssä materiaalissa ollut. Uraansa luoviin naispuolisiin teinibeibeihin puolestaan saattoi usein liittää ’lapsiuhrin’ käsitteen sijaan pikemmin menestyksestä kertovia luonnehdintoja: pornotähti, menestyksentekijä, julkkiskultin ja markkinatalouden mestariyrittäjä.
Toimittajilla oli tapauksen yhteydessä taipumus tulkita omaa lapsipornon käsitettään, aivan riippumatta siitä mikä oli käsiteltävänä olevan teoksen materiaali. Media ei suostunut avaamaan, että vapaasti netissä liikkuvassa teinipornossa on kyse aivan toisentyyppisestä problematiikasta. Hyväksikäytön kysymys asettuu paljon laajempaan, kulttuurisempaan valoon, kun lapsellistetut aikuiset ja pornoistetut alaikäisen rajalla olevat teinit pyrkivät mukaan populaarikulttuurin ansaintalogiikkaan ja tähtikulttiin. Tätä teinihuora-ilmiön kulttuurista taustaa, patriarkaatin ja kapitalismin nuorta naislihaa tuotteistavia voimia, Neitsythuorakirkko pyrki tuomaan keskustelun piiriin. Mutta ilmeisesti liian varhain.
Kyse oli tietysti myös naisten seksuaalisesta itsemääräämissoikeudesta, kysymyksestä joka tuolloin oli vailla oikeutusta. Seksuaalista väkivaltaa oikeuttavaan, itsemääräämisvallan ohittavaan kulttuuriin ei tuolloin ollut lupa puuttua tai siitä keskustella. Olisi pitänyt hyväksyä sellaisenaan tuo suosittujen populaarikulttuurituotteiden maailmankuva, joka valisti teinityttöjen toivovan tulevansa isoisiensä raiskaamiksi. Teinipornon kaltainen valtavirtainen, markkinoilla menestyvä ilmiö on ollut tärkeänä tekijänä normalisoimassa kulttuuria, jossa jokaisen olennon seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei olekaan lähtökohta.
#metoon jälkeen moni kysymys asettuu toisin. Varmasti myös Neitsythuorakirkon tapaus olisi #metoon jälkeen tyystin toisennäköinen: seksuaalisen vallan väärinkäytösten, nurinkurisuuksien ja kaksinaismoralismien esiinnostaminen ei enää ole ylin synti ja pahuus.
Ninja Thybergin elokuva Pleasure Rakkautta ja Anarkiaa –festivaaleilla 16-26.9.
Neitsythuorakirkon aineistona käytettyja teiniporno-brändejä (yllä).
Banderolli Leipzigin Halle 14 -taidekeskuksessa esitetystä installaatiosta Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century (alla)
Stream of Red Books – Finnish Esoteric Art
Ulla Karttunen: Red Bibles (2011)
I have always admired Hugo Simberg (1873-1917) and his focus on themes of life and death. But I had not earlier seen a small painting by Simberg, The Stream of Life / Elämän virta (oil on panel, 1896), a work that was presented at The Path to Hidden Knowledge / Salatun tiedon tie at Villa Gyllenberg last autumn.
Hugo Simberg: The Stream of Life (1896)
I was touched to find in Simberg’s work a boat loaded by red books. Or books that at least in the dark exhibition hall looked red. They might be seen as brown also, as in the other version (gouache & watercolour) of the work, presented at the net site of The Finnish National Gallery but that is not so important.
For me letters or books that speak about dark and heavy existential questions are always red.
Simberg’s work reminded me of my obsessions. Many of my works contain red or golden scriptures, or refer to red books or letters of alphabet. That might be obvious for someone like me, for whom mystic’s tears of blood have been an important symbol. Or what is to write with your own blood, with your deepest existence. Or what it is to write down messages dictated to you, messages that some could call divine, but not you, who still try to be an eternal sceptic and free spirit.
some more works with red books or glowing letters:
details of scripture works by Ulla Karttunen
detail of Eye of the Letter (2019) by Ulla Karttunen
details of scripture works by Ulla Karttunen
detail of The Madonna of the Nightly Signs (2011) by Ulla Karttunen
details of scripture works by Ulla Karttunen
Read more about the philosophical backround of these mysterious letters from the book ’Ulla Karttunen, A Modern Mystic’, published by The Joensuu Art Museum, documenting artist’s retrospective solo exhibition at the museum.
book cover ’Ulla Karttunen, A Modern Mystic’
The Eye of the Letter (2019) by Ulla Karttunen
Toisin silmin
Mistä teos Yön silmä, valon silmä (© Ulla Karttunen 2020, esillä Swiss Art Expossa Zürichissä) kertoo? Se puhuu näkemisestä, jonka on käytävä ei-tiedon pimeyden kautta. Se puhuu valosta, jonka yö kätkee itseensä. Se puhuu etsijän tiestä.
Se kertoo myös siitä, miten ihmisen ei tule jäädä päivänvalon ansaan. On hajotettava persoonan sosiaalinen harhakuva: hylättävä kunnia, suorittaminen, viihtymisen pakkomielle, luulo todellisuuden hallitsemisesta. Yön silmä, valon silmä viittaa tehtävään, jota monet uskonnot hipaisevat, usein sitä saavuttamatta: itsen menettämiseen jumalalliselle.
Moniin näistä teemoista mystikko Rumi oli perehtynyt. 1200-luvulla elänyt persialainen runoilija, teologi ja suufimystikko kirjoitti usein silmistä, jotka näkevät ja eivät näe. Tai kirkkaudesta, jonka on käytävä pimeyden kautta. – Rumin on sanottu olevan 800 vuotta edellä aikaansa. Rumin tekstit koskettavat nykypäivän post-uskonnollista aikaa ja sen pyrkimystä liuottaa uskontojen raja-aidat ja niihin pohjaava väkivalta. Rumin ekstaattiset runot yhdistävät leikillisyyden, viisauden ja intohimoisen antaumuksen.
Todellisuuden näkeminen saattaa vaatia että astut pimeyteen. Uudenlaiset värit, toisenlainen valo voivat läpäistä rajoittuneen inhimillisen näkökyvyn. Itsen katoaminen tekee tilaa toisenlaiselle selkeydelle ja kirkkaudelle.
Ulla Karttunen: Eye of Night, Eye of Light (2020)
a detail of Fatal But Red (2019) by Ulla Karttunen, with a Rumi quote
Donna Criminale at Berlin ArtParasites
An image of Ulla’s installation Donna Criminale (at the Joensuu Art Museum) was taken by somebody to the Berlin ArtParasites fb site. Over 15 thousand artlovers showed their likes towards Donna Criminale.
How ART you today? asks the Berlin ArtParasites. Their idea is to combine an image of visual art and a textual fragment. The aim is to share “compelling artwork that alters the way we live, work, play, think and feel.”
Together with an image of Donna Criminale is this quote from Ernest Hemingway:
”The best people possess a feeling for beauty, the courage to take risks, the discipline to tell the truth, the capacity for sacrifice. Ironically, their virtues make them vulnerable; they are often wounded, sometimes destroyed.”
Sananvapaus Suomessa I
Ilmaisuvapauden puolesta on Suomessakin viime viikkoina pidetty harvinaisen paljon ääntä. Mikä on sinänsä ihan hyvä asia.
Ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon murhaiskun jälkimainingeissa on oltu kovasti sananvapauden puolella. Palstatilaa ovat täyttäneet myös tekopyhät latteudet ja ylevä itsetehostus. Ollaan oltu takuuvarmoja, että Suomi on sananvapauden kärkimaita.
Harva puuttui siihen, että Suomessa jumalanpilkka on yhä kiellettyä rikoslaissa. Jotkut onneksi toivat epäkohdan esille; mainittakoon Vapaa-ajattelijoiden liitto, Jarkko Tontti ja Ville Niinistö.
Vielä harvempi kajosi siihen, onko Suomessa käsittelemättömiä, loukkaamattomina ohitettuja alueita. Tai onko nykyajan sekulaarissa kulttuurissa uusia jumalanpilkan muotoja. Vapaassa lännessä vallan pilkka on nimittäin tyystin toisenlaista kuin perinteisen jumal-ukon rienaamista – oman oikeuteen vieneen tapaukseni perusteella markkinakritiikki on uusi ja tuomittava jumalanpilkan muoto vallitsevassa järjestelmässä, markkinataloudessa.
Sananvapaustilanteen tasapuolista arvioimista vaikeuttaa Suomen monokulttuurisuus, mediailmaston monoliittisyys – sananvapauteen liittyy myös se millä ja kellä on valta sanoa, kenen sanalla on kuuluvuutta ja kantavuutta. Sananvapautta on vasta, kun on kuuluvuudeltaan vertaisia, keskenään kilpailevia ja kiisteleviä mielipiteitä. Tällainen tilanne meillä tuskin vallitsee, Suomihan on yhden valtakunnallisen, kuuluvuudeltaan ylivertaisen sanomalehden maana erikoistapaus. Jos Charlie Hebdo olisi toiminut Suomessa, valtaa pitävä mediamaailman paavi Helsingin Sanomat itsetyytyväisine me-sananvapauden-ylimmät-soturit-brändäyksineen olisi saanut omat kirpeät irvailunsa.
On somaa, miten auliisti poliitikot ovat viime päivinä puoltaneet Charlien Hebdon oikeutta vapaaseen sanaan ja kuvaan. Jo pieni ekskursio Charlien Hebdon kansiin ja puheenaiheisiin tekee selväksi, että Suomessa valta ja poliitikot ovat suojeluspyhimyksiä, kriittisen irvailun tuolla puolen. Jos ammattikapitalistin tai -rasistin kunniaa tahallaan loukkaava Charlie Hebdo ilmestyisi Suomessa, pilakuvia tuskin olisi yritetty vaientaa pelkästään jumalanpilkkasyyttein vaan vetoamalla kunnianloukkauksiin ja lukuisin muin verukkein.
Sananvapaus on kiva ja kannatettava asia, jonka puolella on niin mukava olla, kunhan täyttyvät muutamat mielenrauhan, konsensuksen ja älyllisen laiskuuden kannalta merkittävät seikat:
- Sananvapauskonfliktin täytyy tapahtua muualla.
- Vasta silloin, kun tapaus on tarpeeksi kaukana, media lähtee reippaasti sotaan tämän vapauden puolesta.
- Lähellä olevista tapauksista ei tule käyttää sananvapauden käsitettä, jotta kukaan ei käytännössä rupea vaatimaan oikeutta.
- Sananvapausmekkalasta täytyy löytyä selkeä vapauden vihollinen, kuten muslimiterroristi tai vastaava.
Joudutaankin kysymään, onko tämän päivän suomalainen sananvapausretoriikka itse asiassa mustavalkoisen maailmankuvan puolustuspuhe. Sananvapaudessahan piti olla kyse yksiulotteiseksi uskotellun ja kuvatun maailman haastamisesta, uskalluksesta tarkastella vallitsevaa valtapolitiikkaa.
Uuden Neitsythuorakirkon aineiston saisi kirjankansista ja trendilehdistä
Vielä eräs huomio Japanista: tavallisista kirjakaupoista ja ruokakauppojen lehtitelineistä olisi ollut helppo koota alta aikayksikön Neitsythuorakirkko kakkosen aineisto.
Kuvalainoilla japanilaisten kirjojen kansista tai muoti- ja trendilehtikuvista, kun ne yhdistäisi Neitsythuorakirkon tavoin markkinakriittiseen kontekstiin, pääsisi tai joutuisi Suomessa helposti oikeuteen. Teiniviettelyä markkinoiden myyntiaseena ei Suomessa saa arvostella. Miksi? Tietysti siksi, että se teoriassa voisi heikentää myyntituloksia. Rikoksen tuntomerkit ns. sivistysvaltiossa täyttää ei suinkaan teinipornoistumisella myyminen vaan arvoilmaston ja markkinoiden kritiikki.
Japanin kustannusala vaikuttaa varsin keskittyneeltä viattomuuden ja pornon yhdistämiseen, oli sitten kyse viattomuuden mielikuvilla pelaamisesta tai todellisista lapsista. Tulosta on selvästi tehty takuumetodilla: kuviteellista tai todellista viattomuutta pornoistamalla.
tavanomaisinta japanilaista kirjakauppatarjontaa
Seksikkäintä tuloksentekoa on, kuten Japanin taannoinen talouskasvu osoittaa, yhdistää vauvanuken viattomuus pornotähden kroppaan.
Vaan tunnetaanhan Japanin malli meilläkin, vieläpä ihmisyys- ja eettisyyshömpällä kuorrutettuna ja verhottuna.
Top Model mainostaa olevansa luova puuhalehti
Kari Hotakainen irvailee mainiosti luomassaan ”Veli-Matti Meri-Enolan” hahmossa Pauli Aalto-Setälän ja Aller Median Top Model -lehteä:
”Veli-Matti, joka pyytää itseään kutsuttuvan Velluksi, sanoo lanseeraavansa markkinoille uutta vauvojen muotilehteä, Baby Modelia, jonka tarkoituksena on totuttaa vauvat ja heidän vanhempansa muodin maailmaan. Hän kertoo olleensa aiemmin löyhästi kristillisen lehden päätoimittaja, sillä tavalla löyhästi, että kaikki ihmiset voivat löytää lehdestä oman eettisen kulmansa. Veli-Matti sanoo, että ihmisyys on laaja-alainen käsite, eräänlainen sateenvarjo, jonka alla voimme kaikki yhdessä pitää sadetta tässä kovassa maailmassa.” (Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala, Helsinki, s. 295)
Coming soon: exhibition Z
Ulla Karttunen’s solo exhibition Z [like the masked woman Zorrita] opens at The Porvoo Art Hall the 13th March 2014. The exhibition runs untill the 6 April.
Porvoon taidehallissa avautuu 13.3. Ulla Karttusen yksityisnäyttely Z [niin kuin naamionainen Zorrita]. Näyttely on avoinna 6.4.2014 saakka. Osoite: Taidetehdas, Läntinen Aleksanterinkatu 1, Porvoo.
Taiteensosiologiaa ja Klimtiä Wienissä
Wienissä järjestetyssä ESAN, Euroopan sosiologian järjestön, taiteensosiologisessa kongressissa aiheena olivat tänä vuonna taiteelliset strategiat. Artistic Practices -kongressi kokosi taiteensosiologeja ympäri maailmaa.
Kongressin antina oli tuottaa laaja katsaus monenlaisiin ja usein monimutkaisiin liitoskohtiin taiteen ja yhteiskunnan välillä. Silloin kun taiteen menetelmiä pohditaan irrallaan yhteiskunnallisista käytännöistä, taide on tapana jo lähtökohtaisesti eristää todellisuudesta irrotetuksi, pelkästään esteettisin perustein toimivaksi sfääriksi. Äärimmäisenä tällainen lähestymistapa nihiloi taiteen yhteiskuntakriittiset mahdollisuudet. Estetiikan taustasta lähteneelle ja Suomen kaltaisessa markkinavetoisessa taidemaailmassa eläneelle sosiologien yhteiskunnallisempi lähestymistapa taiteeseen on mitä tervetullein.
Taiteensosiologisen tarkastelutavan ongelmaksi tai puutteeksi puolestaan saattaa jäädä jämähtäminen pelkkien empiiristen faktojen kokoelmaksi, uskalluksen puute tehdä taidetta tai yhteiskuntaa koskevia laajempia, filosofisempia vetoja – tästäkin suunnasta tuli taas kerran Wienissä todisteita. Voikin sanoa, että taiteensosiologia kaipaa filosofiaa ja estetiikkaa, kun taas estetiikka tarvitsee taiteensosiologiaa ja yhteiskunnallista otetta. Itse olen kuuluttanut yhteiskuntatieteistä vaikutteita saanutta mutta filosofisuutensa säilyttänyttä yhteiskuntakriittistä estetiikkaa. Todellisen maailman estetiikalla olisi paljon tutkimussarkaa esteettisen talouden ja visuaalisen kulttuurin yhteiskunnassa.
Kongressiesitelmien mielenkiintoisimmasta päästä oli esimerkiksi katsaus erilaisten esteettisten strategioiden rooleihin arabikeväässä (Craig Robertson). Vaativasta, tuoreesta ja todella taiteen ja yhteiskunnan rajalla olevasta aiheesta oli saatu kokoon laaja ja mielenkiintoinen aineisto.
Eräs kysymys aihetti yleisökeskustelussa ihmetystä jälleen kerran: Miten on mahdollista, että sivistyneessä länsimaassa halutaan sensuroida kritiikki ilmiöstä, jota markkinapaikallaan pidetään sallittuna, kuluttajien suosimana populaarikulttuurina. – Neitsythuorakirkon tapausta käsitteli osaltaan kaksikin esitystä. Erkki Sevänen luennoi kapitalistisen talouden ja pornoistumisen yleensä kritiikittä kohdatusta liitosta ja taiteen mahdollisuuksista tuon alueen kritiikkiin, esimerkkeinään ranskalaisen nykykirjailijan Michel Houllebecqin tuotanto, sekä ennen kaikkea Neitsythuorakirkko.
Seväsen esityksen jälkeen sosiologien ammatillisen yleisön suusta kuultiin äimistyneen ekspressiivisiä ihmetyksiä siitä, miten suomalainen tapaus ylipäätään oli mahdollinen. Pidettiin käsittämättömänä, että nykyaikaisessa kehittyneessä valtiossa voidaan toimia niin, että ilmiö hyväksytään tai siltä ummistetaan silmät, mutta sen kritiikki taiteessa johtaa oikeuteen. Kongressissa käyty keskustelu olisi ollut varsin terveellistä kuultavaa sensuurin puoltajaksi ongelmitta siirtyneelle suomalaiselle taide-eliitille, samoin kuin täkäläiselle medialle, joka minimaalisen informaation välityksellään mahdollisesti maksimaalisen mutta tietosisällöiltään tyhjän kohun.
Oma esitykseni pohti taideteosta digitaalisen uusintamisensa aikakaudella: etiikkaa & estetiikkaa ylitsevuotavan julkisuuden uni- ja lumemaailmassa. Digitaalisen uusintamisen aikakausi on merkinnyt representaatioden volyymin ja voiman moninkertaistumista, media- ja markkinapintojen pornoistumista ja tiedonvälityksen yksiulotteistumista.
Tupa oli täynnä, kun Artistic Practices -kongressi avattiin Wienin musiikkisosiologian laitoksella.
Vaikka Wien on monikulttuurinen, katu- ja kaupunkikuvaa sävytti – monenkin ulkomaisen kongressiosallistujan mielestä – porvarillinen jähmeys, innottomuus ja arkipäivän luovien strategioiden puute.
Luentojen lisäksi ohjelmaan kuului mm. John Cage –konsertti ja illanvietto nykytaiteen museolla.
Kongressiosallistuja Ulla K. ESSL-taidemuseon parvella.
Belvedere-linnassa pääsi näkemään erään Gustav Klimtin 150-juhlavuoden päänäyttelyistä. Juhlanäyttely on avoinna vuoden 2013 tammikuun lopulle.
Rikollinen nainen saa paikan Goethen talosta
kuvia installaatiosta Ulla Karttunen, Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, ACC Galerie, Weimar 25.8.-18.11.2012, valokuvat/photographs Claus Bach
ACC-galleria sijaitsee Goethen ensimmäisessä Weimarin residenssissa, sokkeloisessa vanhassa talossa kulttuurituristien kansoittamassa historiallisessa pikkukaupungissa. Donna Criminale -installaatio sai siis Leipzigin valtaisaan teollisuushalliin verrattuna varsin erilaisen mutta mielenkiintoisen ympäristön. Ystävällisesti D.Criminalen käyttöön luovutettiin gallerian makein barokkikattoinen tila, jossa ylevä vessapaperihirtetty sai haaveellisesti silmäillä ikkunoista avautuvaa illankajoa.
Ihailla sopii Halle 14:n ja ACC-gallerian väkeä, aivan mahtavia ja aidosti taiteesta kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät laske työtuntejaan. Tavanomaistahan on, että ripustaminen vie näyttelyn alla jopa aamuyön tunteihin saakka.
Weimarissa on kuulu Bauhaus-yliopisto; Goetheä ja Schilleriä on tarjolla joka muodossa, arkistoista piparkakkumuotteihin. Pikkukaupunki henkii kyldyyrin kermaista idylliä, mutta ei tarvitse mennä kovin paljon kaupungin ulkopuolelle, kun maisemat jo muuttuvat varsin painostaviksi, Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla.
Oikeastaan kaikki jäi näkemättä (Buchenwaldin öiselle portille sentään päästiin kauhua nieleskelemään jo keväällä Leipzigin avauksen yhteydessä), aikahan kuluu näyttelyreissuissa uurastaessa. On niin saatanallisen työlästä ja haurasta työstettäväksi ja veistettäväksi tuo vessapapru, ei ihme, ettei sillä ole laajempaa kysyntää taiteilijoiden materiaalina. Mutta jäi tunne, että pääsisipä vielä tarkemmin syynäilemään seutua joskus, kuuluvathan Goethe ja Nietzsche nuoruuden suosikkeihin.
Täällä asui Goethe 1776-1777, kertoo plakaatti talon seinässä. Taiteilijoita ja gallerian väkeä aamukahvilla avajaisten jälkeisenä päivänä.
Puškinin patsas silmäilee Weimaria
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 