Category Archive
The following is a list of all entries from the valta category.
The Age of Meduzation (not only of Mediatization)
About 11-headed masked person and a bunny meet the mystery of the carnation, a digital painting by Ulla Karttunen, on display at the exhibition POP, DEATH & CRYWANKS in Kunsthalle Turku
The work deals with concealing, revealing, posing, and cutting necks; it is a contemporary version of the myth of Medusa. According to Nietzsche, every deep spirit needs a mask. But in advanced capitalism the spirit is a ghost that – despite the endless repetition of faces – rarely becomes visible. And not all questions related to the power of the gaze have been raised yet.
In the myth of Medusa, death and the gaze, the most fatal seducer and the most horrible monster, are intertwined. The snake-headed Medusa petrified to death anyone who looked at her. Contemporary world has succeeded to make this fable everyday reality: it has multiplied Medusa-like charmer, horror and petrifying to death in the endless productions of commodities and images, in media and social media. The compulsion of the gaze and petrification are repeated, and Medusa, gazing on herself, is making endless death under the spell of her own image.
On the other hand, this artwork’s character, about 11-headed masked person, is a figure celebrating her (or his or its) strength in her glow of light, floral costume and many identities. It is a character which has not been tamed by even the worst punishments. Those who have been silenced and locked into one dimension, the masked persons from all empires, will emerge from the shadows, when time and history will allow. This appearance does not use the traditional hero’s weapons, such as the sword of Perseus who cut Medusa’s neck, but the opposite, such as laughter and sensuality. – In a feminist interpretation, Medusa represents the power and irony of the silenced.
Muting is power politics and the wrong kind of silence. But there is another idea of silence and almost withdrawing beyond the picture. Our not only mediatized but medusatized age believes in the liturgies of economy religion, in trendy identities and their endless but empty exposures, in selling by the imaginary and hastening the petrification. The small bunny in the boudoir or the saints hiding in their cloaks may be looking in another direction: innocence, darkness, or retreat from the world into a medialess convent.
details of the work About 11-headed masked person and a bunny meet the mystery of the carnation
Jeanne d’Arc, still in flames
The series Red Night (La Passion de Jeanne d’Arc) deals with the duality of visionary mystic’s passion. For a mystic her passion means a request for truth but also extreme suffering. One part of the strife is the conflict with community, or, exclusion. First death sentence, then birth of an adored saint, as was the case with Joan of Arc.
Red Night (La Passion de Jeanne d’Arc) III (2021), displayed at Urbanside Gallery, Zürich, untill 4 March 2022
Porno, puput, beibit ja valta
”Elämme miesten maailmassa. Naisten asema ei näy missään yhtä selkeästi ja kärjistetysti kuin pornossa”, sanoo pornon valtasuhteista kiinnostunut ohjaaja Ninja Thyberg (HS 16.9.2021). Jos kuluttaja haluaa, että nainen näyttää kuvauksissa pelästyneeltä pupulta, niin tuottajaporras toteuttaa tämän kuuliaisesti.
Porno kuvastaa todellisuuden valtasuhteita. ”Utopiassa kukaan ei harrasta seksiä muusta syystä kuin kiihottumisesta. Mutta emme elä utopiassa”, Thyberg jatkaa. Hän sanoo omien todellisuuden kokemustensa olleen aivan vastaavia kuin filmin päähenkilön, ja ”ihan ilman pornotyötä”.
Pientä edistystä maailmassakin tapahtuu. Jopa siinä mistä ja miten Hesari tohtii puhua. Neitsythuorakirkon aikoihin, eli kauan ennen #metoota, ei ollut mahdollista kajota niin feministisiin kysymyksenasetteluihin kuin nautinnon vallan politiikkaan. Samoin pornosta vallitsivat yksiulotteiset näkökulmat, puolesta tai vastaan, eikä ilmiöiden moniulotteisuutta suostuttu ottamaan käsittelyyn.
Vuonna 2008 media hurskaasti näytteli, että pornossa ei ole sukupuolta. Neitsythuorakirkon aineistona olleet mainstream-teinipornon pupuset, naispuoliset teinibeibit, Helsingin Sanomat muunsi heti alkuun – vastoin tosiasioita – kuviksi ’tytöistä ja pojista’, eli samalla pikkulapsipornoon viittaavaksi. Tätä virheellistä tietoa toistivat lukuisat muut sanoma- ja aikakauslehdet, mm. asiamediaksi itseään mieltävä Suomen Kuvalehti. Faktojen tarkistamisen sijaan medialle oli ilmeisesti tärkeämpää myydä pahastuksen ja kohun näkökulmaa.
Virheellinen illuusio ’tytöistä ja pojista’, pikkulapsiuhreista, tarvittiin, vaikkakaan yhtään poikapuolista teinipornotähteä ei osunut mukaan, koska sellaisia ei mainstream-aineistosta kerätyssä materiaalissa ollut. Uraansa luoviin naispuolisiin teinibeibeihin puolestaan saattoi usein liittää ’lapsiuhrin’ käsitteen sijaan pikemmin menestyksestä kertovia luonnehdintoja: pornotähti, menestyksentekijä, julkkiskultin ja markkinatalouden mestariyrittäjä.
Toimittajilla oli tapauksen yhteydessä taipumus tulkita omaa lapsipornon käsitettään, aivan riippumatta siitä mikä oli käsiteltävänä olevan teoksen materiaali. Media ei suostunut avaamaan, että vapaasti netissä liikkuvassa teinipornossa on kyse aivan toisentyyppisestä problematiikasta. Hyväksikäytön kysymys asettuu paljon laajempaan, kulttuurisempaan valoon, kun lapsellistetut aikuiset ja pornoistetut alaikäisen rajalla olevat teinit pyrkivät mukaan populaarikulttuurin ansaintalogiikkaan ja tähtikulttiin. Tätä teinihuora-ilmiön kulttuurista taustaa, patriarkaatin ja kapitalismin nuorta naislihaa tuotteistavia voimia, Neitsythuorakirkko pyrki tuomaan keskustelun piiriin. Mutta ilmeisesti liian varhain.
Kyse oli tietysti myös naisten seksuaalisesta itsemääräämissoikeudesta, kysymyksestä joka tuolloin oli vailla oikeutusta. Seksuaalista väkivaltaa oikeuttavaan, itsemääräämisvallan ohittavaan kulttuuriin ei tuolloin ollut lupa puuttua tai siitä keskustella. Olisi pitänyt hyväksyä sellaisenaan tuo suosittujen populaarikulttuurituotteiden maailmankuva, joka valisti teinityttöjen toivovan tulevansa isoisiensä raiskaamiksi. Teinipornon kaltainen valtavirtainen, markkinoilla menestyvä ilmiö on ollut tärkeänä tekijänä normalisoimassa kulttuuria, jossa jokaisen olennon seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei olekaan lähtökohta.
#metoon jälkeen moni kysymys asettuu toisin. Varmasti myös Neitsythuorakirkon tapaus olisi #metoon jälkeen tyystin toisennäköinen: seksuaalisen vallan väärinkäytösten, nurinkurisuuksien ja kaksinaismoralismien esiinnostaminen ei enää ole ylin synti ja pahuus.
Ninja Thybergin elokuva Pleasure Rakkautta ja Anarkiaa –festivaaleilla 16-26.9.
Neitsythuorakirkon aineistona käytettyja teiniporno-brändejä (yllä).
Banderolli Leipzigin Halle 14 -taidekeskuksessa esitetystä installaatiosta Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century (alla)
Markkinatalous uskontona
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan (29.7.2018) arvostetun historiantutkijan, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professorin Markku Kuisman laajan haastattelun otsikolla Viimeinen luento. Kuisma puhui markkinalogiikan ja -liturgian tunkeutumisesta yhteiskunnan eri alueille. ”Nyt markkinataloudesta on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto”, Kuisma sanoi.
Hesarin pääkirjoitus (3.8.2018) jatkaa teemasta ja viittaa Kuisman – jota kutsutaan yhdeksi Suomen johtavista taloushistorian tuntijoista – näkemyksiin markkina-ajattelun tunkeutumisesta eri osa-alueille ja markkinataloudesta jo uskontoa muistuttavana.
Erittäin positiivista, että Hesarin usein harjoittamaan markkinamyötäilyyn tuli pieni särö. Jo oli aikakin. Kuisman haastattelu on erittäin tärkeä artikkeli, johon kannattaa palata.
Muutaman vuoden takainen kirjani Donna Criminale muuten kertoi jo alaotsikossaan saman tiedon, jota HS nyt juhlii. Mitä Donna Criminale edellä, sitä maan johtava taloushistorian tuntija ja Helsingin Sanomat perässä. Vain noin neljän vuoden viiveellä.
Neljä vuotta sitten julkaistu kirjani Donna Criminale käsitteli alaotsikosta alkaen vastaavasti markkinataloutta uskonnon kaltaisena entiteettinä: ”Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena”. Donna Criminalen ennuste globaalista uskonnosta taisi siis viimeaikaisten arvioiden mukaan osua oikeaan.
Kirja käsittelee Neitsythuorakirkon tapauksen yhteiskunnallisia liityntöjä ja tämän pienen ennakkotapauksen pohjalta seurauksia, joita markkinapohjainen etiikka tarjoaa yhteiskuntaelämälle. Markkinaperustaisuuden tunkeutuessa elämän eri alueille myös käsitykset oikeudesta, etiikasta ja jumalanpilkasta alkavat asettua toisin.
Näitä markkinauskonnon eettisiä seuraamuksia Kuisma tai HS eivät juuri vielä käsittele, vaikkakin HS patistaa ”On syytä keskustella arvoista.”
Jokaisella uskonnolla on enkelinsä. Aukeama Donna Criminale -kirjasta.
Jos ja kun markkinat valtaavat merkitysherruuden ja markkinalogiikka korvaa eettisen ajattelun, pahinta jumalanpilkkaa on silloin markkinoiden ylevyyden epäily, markkinakritiikki aletaan kokea jopa rikoksena – juuri näin Neitsythuorakirkon oikeus- ja mediakäsittelyssä tapahtui.
Ketään ei häirinnyt menestyksekäs ja valtavirtainen populaarikulttuurin osa-alue, teinipornosivustot, erään vaatimattoman taideteoksen ulkopuolella. Vasta taiteessa esitetty mainstream-markkinoiden kritiikki koettiin skandaalimaisena ja yhteiskuntarauhaa uhkaavana. Markkinoiden pyhyyttä oli loukattu kyseenalaistuksella siitä, ettei valinnanvapaudesta seuraava tarjonnanrunsaus takaakaan kaikkia eettisyyden ja lastensuojelun edellytyksiä.
Angelo Apunen. Donna Criminale -kirjan kuvitusta.
Angelo Gallen-Kallela-Sirén. Donna Criminale -kirjan kuvitusta.
Yhtä juhlaa
5000m2 ja paljon pyykkiä kuivumassa (by Ulla Karttunen)
Materiaalina olivat siivoustarvikkeet, mutta lopputuloksesta ei tullut siisti. Räkäistä rähjäjuhlaa verihanskoin ja siivousliinoin: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta on teoksen nimi Lappeenrannan 5000m2-taidetapahtumassa.
Tämä piisi on kauniin ja laadukkaan vastakohta, se on ällöttävä, tylsä ja ruma. Mutta ei kannata syyttää taidetta, jos todellisuus on kahta kammottavampi.
Lynkatut eivät koskaan juhli eikä heille järjestetä biennaaleja.
Jos paikalla ei ole ketään, onko kaikki voitokkaasti teloitettu? – Lynkattujen biennaali Lappeenrannan 5000m2-näyttelyssä (by Ulla Karttunen)
Voittajat ja kätensä pesseet juhlivat. ”Hygienische Neoliberalistische (Blut)Arbeit Macht Frei”, lukee siivousliinoissa verikirjaimin. Työ tekee vapaaksi, mutta eritoten niin tekee hygieeninen uusliberalistinen puhtaan voiton talous.
Lynkatut eivät löydä sopivia jalkineita saapuakseen. Eivätkä sitäpaitsi ole elossa.
Jos joku lynkatuista on yhä elossa, hänkään ei saavu juhlaan. Lynkatut eivät tule paikalle siksikään, ettei teloitus toistuisi.
Lynkattujen biennaali juhli aiemmin Leipzigissa taidekeskus Halle 14:ssa. Silloin esillä oli Lappeenrantaa paljon laajempi, noin tuhat neliömetriä käsittävä installaatio
On myös hygieenisiä lynkkauksia, jotka antavat lynkatun ikäänkuin jatkaa elämää, vaikka vain lynkkaus jatkuu.
Lynkatut ovat vallan ja voiton sivutuote, merkki siitä, että joku otti oikeuden toisen yli.
Paras tulos tehdään hygieenisesti, niin ettei veren väri ja lynkattujen lahdattu liha kuulla voitontavoitteen läpi.
Uusliberalistinen talous on tuloksenteon hygieniaa. Se on kaunis uskonto, jonka jo koko maailma jakaa. Siunattuja ovat voitontekijät, sillä heidän on kiellettävä sivuun työnnettyjen olemassaolo.
Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta, The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy
Installaatio Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta on osa Donna Criminale -projektia, jonka seuraava näytös tapahtuu Firenzessä huhtikuun lopulla Taboo-näyttelyssä. Näyttely 5000m2 on esillä Lappeenrannan vanhassa teatteritalossa 26.3.2016 saakka.
Taidehistorioitsija Leena-Liisa Lehikoinen tarkastelee näyttelyä Taidebongari-blogissaan ja kertoo erityisesti ilahtuneensa siitä, että taiteilijat ottavat kantaa. Hän aloittaa katsauksensa Lynkattujen biennaalista, joka ”vavahduttaa verenpunaisine hansikkaineen”.
Myös näissä jutuissa 5000m2-tapahtumasta verihanskat kuvissa mukana: täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Yleistä tapahtumasta, esimerkiksi: Ylen Kulttuuricocktail-juttu, 5000m2 & facebook
”We hate social criticism, because it is badly paid” tells the banner. – Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta / The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy, 5000m2, 2016
Lynkattujen biennaali on pimeän ydinaluetta
Sananvapaus Suomessa I
Ilmaisuvapauden puolesta on Suomessakin viime viikkoina pidetty harvinaisen paljon ääntä. Mikä on sinänsä ihan hyvä asia.
Ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon murhaiskun jälkimainingeissa on oltu kovasti sananvapauden puolella. Palstatilaa ovat täyttäneet myös tekopyhät latteudet ja ylevä itsetehostus. Ollaan oltu takuuvarmoja, että Suomi on sananvapauden kärkimaita.
Harva puuttui siihen, että Suomessa jumalanpilkka on yhä kiellettyä rikoslaissa. Jotkut onneksi toivat epäkohdan esille; mainittakoon Vapaa-ajattelijoiden liitto, Jarkko Tontti ja Ville Niinistö.
Vielä harvempi kajosi siihen, onko Suomessa käsittelemättömiä, loukkaamattomina ohitettuja alueita. Tai onko nykyajan sekulaarissa kulttuurissa uusia jumalanpilkan muotoja. Vapaassa lännessä vallan pilkka on nimittäin tyystin toisenlaista kuin perinteisen jumal-ukon rienaamista – oman oikeuteen vieneen tapaukseni perusteella markkinakritiikki on uusi ja tuomittava jumalanpilkan muoto vallitsevassa järjestelmässä, markkinataloudessa.
Sananvapaustilanteen tasapuolista arvioimista vaikeuttaa Suomen monokulttuurisuus, mediailmaston monoliittisyys – sananvapauteen liittyy myös se millä ja kellä on valta sanoa, kenen sanalla on kuuluvuutta ja kantavuutta. Sananvapautta on vasta, kun on kuuluvuudeltaan vertaisia, keskenään kilpailevia ja kiisteleviä mielipiteitä. Tällainen tilanne meillä tuskin vallitsee, Suomihan on yhden valtakunnallisen, kuuluvuudeltaan ylivertaisen sanomalehden maana erikoistapaus. Jos Charlie Hebdo olisi toiminut Suomessa, valtaa pitävä mediamaailman paavi Helsingin Sanomat itsetyytyväisine me-sananvapauden-ylimmät-soturit-brändäyksineen olisi saanut omat kirpeät irvailunsa.
On somaa, miten auliisti poliitikot ovat viime päivinä puoltaneet Charlien Hebdon oikeutta vapaaseen sanaan ja kuvaan. Jo pieni ekskursio Charlien Hebdon kansiin ja puheenaiheisiin tekee selväksi, että Suomessa valta ja poliitikot ovat suojeluspyhimyksiä, kriittisen irvailun tuolla puolen. Jos ammattikapitalistin tai -rasistin kunniaa tahallaan loukkaava Charlie Hebdo ilmestyisi Suomessa, pilakuvia tuskin olisi yritetty vaientaa pelkästään jumalanpilkkasyyttein vaan vetoamalla kunnianloukkauksiin ja lukuisin muin verukkein.
Sananvapaus on kiva ja kannatettava asia, jonka puolella on niin mukava olla, kunhan täyttyvät muutamat mielenrauhan, konsensuksen ja älyllisen laiskuuden kannalta merkittävät seikat:
- Sananvapauskonfliktin täytyy tapahtua muualla.
- Vasta silloin, kun tapaus on tarpeeksi kaukana, media lähtee reippaasti sotaan tämän vapauden puolesta.
- Lähellä olevista tapauksista ei tule käyttää sananvapauden käsitettä, jotta kukaan ei käytännössä rupea vaatimaan oikeutta.
- Sananvapausmekkalasta täytyy löytyä selkeä vapauden vihollinen, kuten muslimiterroristi tai vastaava.
Joudutaankin kysymään, onko tämän päivän suomalainen sananvapausretoriikka itse asiassa mustavalkoisen maailmankuvan puolustuspuhe. Sananvapaudessahan piti olla kyse yksiulotteiseksi uskotellun ja kuvatun maailman haastamisesta, uskalluksesta tarkastella vallitsevaa valtapolitiikkaa.
Charlie Hebdon kansia
Charlie Hebdon satiiri on ennen kaikkea ranskalaisen tai eurooppalaisen nykypäivän tekopyhyyksien ja poliittisen vallan irvailua.
Vastaavaa kaivattaisiin Suomeenkin.
Marine le Pen: Jeanne D’Arc joka lähettää toiset roviolle.
Shamppanjasosialisti Strauss-Kahn presidentiksi kortsusateessa.
DSK:n 600.000 rakastajatarta todistavat: hän oli hyvin hellä.
Homoliittoja vastustava kardinaali ja kolmen papan yhteys: isä, poika ja pyhä henki.
Syökää ranskalaista: ruokittu työttömien jauhoilla.
Pankkien johtama Eurooppa.
Välimeri toteuttaa Kansallisrintaman ohjelmaa.
Pyhän neitsyen kidutuksista
Pyhä Agatha on sisilialaissyntyinen neitsytmarttyyri 200-luvulta. Legenda kertoo roomalaisen hallitsijan rakastuneen Agathaan. Mutta koska Agatha ei ollut myötämielinen ja oli vieläpä kristinuskoinen, alkoi vaino ja kidutus ja Agathan rinnat hakattiin veks. Agatha määrättiin poltettavaksi roviolla, mutta väliin tuli maanjäristys ja marttyyri kuoli vankilassa.
Pyhän Agathan kirkkoja löytyy eri puolilta. Itse sain viettää viikon päivät loppukesästä erään tuntumassa, aika uskomattomissa maisemissa. Vaaleanpunaisen talon kamarin kaari-ikkunoista näkyi Sant’Agatan kirkon torni, ja kamari sijaitsi Moltrasiossa Pohjois-Italiassa.
Taiteessa kyseinen marttyyri on saanut useita tulkintoja.
Sebastiano del Piombon Pyhän Agathan marttyyrius vuodelta 1519.
Giovanni Lanfrancon Pyhä Pietari parantaa Pyhää Agathaa, n. 1614.
Yhteiskuntakritiikkiä ja pilvenpiirtäjiä
Sosiologian maailmankongressi järjestettiin heinäkuussa Yokohamassa, Japanissa. Teemana oli maailmassa vallitseva eriarvoisuus ja sen haasteet sosiologialle.
Kongressi oli loistava, paras niistä sosiologian kokoontumisista, joissa olen ollut mukana: teema nousi kerrankin esille esitelmissä ja mukana oli aimo annos terävää yhteiskunta- ja kapitalismikritiikkiä.
Mielenkiintoisen kontrastin aiheelle antoi kokouspaikka, hulppeiden pilvenpiirtäjien leimaama vauras hotelli- ja ostoskeskusalue.
XVIII ISA World Congress of Sociology: Facing an Unequal World: Challenges for Global Sociology. 13-19 July 2014, Yokohama, Japan.
Suomi huipulle itseään huiputtamalla
Taas saatiin yksi näytös todellisuuden itsensä tuottamaan reality-sarjaan nimeltä Kapitalismi uskontona, tapaus Suomi.
Uskonnot perustavat valtansa paljolti sanankuuliaisuuteen. Niin myös ensimmäisen globaalin uskonnon sijaa tavoitteleva kapitalismi. Mantujen yli jylisee yksi tai kaksi sanaa. Ja siten mennään perässä, päättäjät etunenässä.
Kaukaiseen pohjolaan kiiri ilosanoma: kasvu, luovuus, innovaatio. Ihan huippua. Pekka Himanen osasi ladella oikeat käsitteet, ja johan kokoomuspoliitikot ja valtiovalta suihkivat perässä taivaan porteille.
Nyt se on paljastunut, paras suomalainen huippuinnovaatio:
Itsensä markkinoinnin huippuosaajana huipputunnetuksi tullut huippufilosofi sai huippupäättäjät pulittamaan huippupalkkiot.
Ei vain kerran vaan toistamiseen.
Voisko huipumpaa ollakaan.
Suomea voisi vastedes markkinoida itsensähuiputtamisen kärkimaana. Tällainen mainoskampanja tulee halvemmaksi kuin huippuosaajan lanseeraaminen toistamaan huippumantraa.
Himas-Katais-Suomi-huipulle-gate käy esimerkistä miten todellisuus toteuttaa parhaimmat vitsit. Tulipahan uusi erä suomalaisesta rakenteisiin sitoutuneesta korruptiosta, sanankuuliaisuudesta ja markkinaliturgian hyvin maksetusta tyhjyydestä esille.
Kuvassa Angelo Pekka Himanen tuomassa ilosanomaa Suomelle. Jokainen filosofi, joka pystyy näennäis-humanisoimaan taivaalliseksi liturgiaksi uusliberalismin kovan ytimen, ansaitsee huippupalkkiot.
Himasen Kestävän kasvun malli -hankesuunnitelma toistaa toistamistaan sanoja huippuryhmä, huipputaso, huippufoorumi ja selittää niitä kuvauksilla kuten korkeimman tason, johtavan tason, korkeimman profiilin tai tunnetuimpia, johtava, kansainvälisesti johtavia, maailman johtava.
Maailmaa johtaa huipputason huippuliturgian huippuunsa viety ellei suorastaan johtava onttous.
Mutta mitä siitä, sillä markkinaliturgian kohdalla jo usko tekee autuaaksi. Ja huippu-jargonia suoltava saarnamies vetää liksat päältä.
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 