Category Archive
The following is a list of all entries from the taide & valta category.
Today’s Advent Calendar from London
”How did contemporary artist Ulla Karttunen manage to stay inspired despite such a fractitious year?” asks Advent Calendar, created by the Finnish Institute in London, an expert institution on culture and society, today 14th December 2020. The institute asked artists from different fields whom they would recommend as a sourse of inspiration this year. The calendar is visible in Twitter, Facebook and Instagram.
My answer was my long time favorite, Hilma af Klint:
”Fresh, esoteric, philosophical, visionary, radical pioneer, and unknown for years even though today seen as the founder of abstract art – all this was Swedish visual artist Hilma af Klint (1862-1944).
In 2020, Hilma af Klint became topical with the impressive documentary “Beyond the Visible – Hilma af Klint”, directed by German film-maker Halina Dyrschka. The book ”Hilma af Klint – Visionary”, edited by Kurt Almqvist and Louise Belfrage, was also published in 2020.
As an esoteric and philosophical artist myself, I have for years been inspired by Hilma’s art, and in 2013 I was lucky enough to see her big exhibition at the Moderna Museet in Stockholm.
For almost a century, it was thought that modern abstract art was a male project that began with Kandinsky and Mondrian. But an exhibition at the Guggenheim Museum in New York in 2018 and widespread international interest led to the recognition that this female mystic, af Klint, was there first.”
Retrospective of Hilma af Klint at Moderna Museet, Stockholm
“The Life and Death of a Criminal” among the Editors’ choises
Ulla’s art project The Life and Death of a Criminal was included among the ‘Editors’ choices’ section this week in Celeste network. – To see the project, and to see more works in the ‘Editors’ choices’.
The backround to the Donna Criminale project, by Ulla Karttunen
The installation at the exhibition Taboo in Florence, where Donna Criminale was awarded the Best Project Prize
A hanged goddess constructed of toilet paper, a material regarded as the most banal and worthless.
A patron saint of those who are thought to be low or marginal, the wrong kind of people, ‘the others’.
The sociologist Zygmunt Bauman has noted that in contemporary consumer society, we have begun to see the poor, those who cannot participate enough in consuming, as criminals.
Donna Criminale is a project documenting social questions around a banned artwork and dealing with new forms of censorship and social inequality in contemporary market-based society. – The work is an installation with variable dimensions, a hybrid conceptual-political project consisting of a toilet paper sculpture, photographic prints based on a digital collage, and a book.
The project interprets the contemporary market economy as a mystery religion, worshipped every day and everywhere on the globe, and striving to secure its position as the first global religion. It is successful, because instead of suffering and ethics, it speaks of winning and never-ending enjoyment. It has, at least in advertisements and hopes, made the luxurious surrealism come true. Women have to serve as the sacrificial animal and fetish of this flourishing social structure. After decenniums of development in gender equality, market society has attracted women to focus on seduction: to consume and to advertise it, but also to embody it.
As Bauman states, the hedonistic consumerism has a counter-effect, growing inequality. The ”low” workers in white gowns, from nurses to housemaids and cleaning ladies, have often been treated degradingly, as cheaper or more inhuman than toilet paper.
Contemporary consumerist society has also resulted in a new kind of censorship, founded on market-based values and neoliberal ideology. The project Donna Criminale is based on a real and personal case of an artist as a despised criminal who touched a taboo. In this true story behind the work, an artwork led to a trial and the artist was found to be a guilty criminal, who was prohibited to criticize a mass market phenomenon, although the production and consumption of the same market were bypassed as legal. If in advanced capitalism those in lower social positions are treated as criminals, the same can be true for an artist who comments on social phenomena. The book studies the blind spots in society around this art trial case, and gathers together different visual parts and artworks in the project.
The religious status of market capitalism, its position as a taboo outside criticism, was clearly seen in this art trial case in Finland. It was required that the holy trinity of advertisements, celebrities and porn can only be referred to if the brands and stars are masked and remain unknown. It was expected that when speaking about the market, we need blindfolds – a demand that makes a truthful view and critique impossible.
The banners of this project explore how to recognize a criminal woman – a famous Italian positivist criminologist, Cesare Lombroso, often cited as the father of criminology, wrote a book on the same theme over a hundred years ago. Lombroso tried to distinguish criminals on the basis of their appearance, and saw criminals as being born as such rather than made. If Lombroso understood that a born criminal has large ears, his Finnish successors saw that an artist dressed in white (the color of the standard toilet paper), must surely be a criminal.
This thought, presented by Lombroso, of certain inferior groups of humans, can be found at the root of the values of the Third Reich. It is not so long ago when those interpreted as being lower were gathered to be retrained, i.e. eliminated. A similar belief that certain people are ”objectively” higher, better, more worth of profit, is also alive in contemporary democratic society with its special kind of censorship.
A patron saint of the poor ones, or a cheap criminal, under the archs
The book Donna Criminale
One part of the project Donna Criminale is a book. It includes essays by Mojca Puncer, Anita Seppä, Yrjö Sepänmaa and Ulla Karttunen. The book presents artwork series connected to the project (Blindfold, Blinded, Blind Spot Society, Sotining to Death) and collects Donna Criminale’s previous exhibition contexts (eg. Gallery Alkatraz, Ljubljana, Halle 14, Leipzig, ACC Galerie, Weimar, Gallery Pleiku, Berlin).
Taiteensosiologiaa ja Klimtiä Wienissä
Wienissä järjestetyssä ESAN, Euroopan sosiologian järjestön, taiteensosiologisessa kongressissa aiheena olivat tänä vuonna taiteelliset strategiat. Artistic Practices -kongressi kokosi taiteensosiologeja ympäri maailmaa.
Kongressin antina oli tuottaa laaja katsaus monenlaisiin ja usein monimutkaisiin liitoskohtiin taiteen ja yhteiskunnan välillä. Silloin kun taiteen menetelmiä pohditaan irrallaan yhteiskunnallisista käytännöistä, taide on tapana jo lähtökohtaisesti eristää todellisuudesta irrotetuksi, pelkästään esteettisin perustein toimivaksi sfääriksi. Äärimmäisenä tällainen lähestymistapa nihiloi taiteen yhteiskuntakriittiset mahdollisuudet. Estetiikan taustasta lähteneelle ja Suomen kaltaisessa markkinavetoisessa taidemaailmassa eläneelle sosiologien yhteiskunnallisempi lähestymistapa taiteeseen on mitä tervetullein.
Taiteensosiologisen tarkastelutavan ongelmaksi tai puutteeksi puolestaan saattaa jäädä jämähtäminen pelkkien empiiristen faktojen kokoelmaksi, uskalluksen puute tehdä taidetta tai yhteiskuntaa koskevia laajempia, filosofisempia vetoja – tästäkin suunnasta tuli taas kerran Wienissä todisteita. Voikin sanoa, että taiteensosiologia kaipaa filosofiaa ja estetiikkaa, kun taas estetiikka tarvitsee taiteensosiologiaa ja yhteiskunnallista otetta. Itse olen kuuluttanut yhteiskuntatieteistä vaikutteita saanutta mutta filosofisuutensa säilyttänyttä yhteiskuntakriittistä estetiikkaa. Todellisen maailman estetiikalla olisi paljon tutkimussarkaa esteettisen talouden ja visuaalisen kulttuurin yhteiskunnassa.
Kongressiesitelmien mielenkiintoisimmasta päästä oli esimerkiksi katsaus erilaisten esteettisten strategioiden rooleihin arabikeväässä (Craig Robertson). Vaativasta, tuoreesta ja todella taiteen ja yhteiskunnan rajalla olevasta aiheesta oli saatu kokoon laaja ja mielenkiintoinen aineisto.
Eräs kysymys aihetti yleisökeskustelussa ihmetystä jälleen kerran: Miten on mahdollista, että sivistyneessä länsimaassa halutaan sensuroida kritiikki ilmiöstä, jota markkinapaikallaan pidetään sallittuna, kuluttajien suosimana populaarikulttuurina. – Neitsythuorakirkon tapausta käsitteli osaltaan kaksikin esitystä. Erkki Sevänen luennoi kapitalistisen talouden ja pornoistumisen yleensä kritiikittä kohdatusta liitosta ja taiteen mahdollisuuksista tuon alueen kritiikkiin, esimerkkeinään ranskalaisen nykykirjailijan Michel Houllebecqin tuotanto, sekä ennen kaikkea Neitsythuorakirkko.
Seväsen esityksen jälkeen sosiologien ammatillisen yleisön suusta kuultiin äimistyneen ekspressiivisiä ihmetyksiä siitä, miten suomalainen tapaus ylipäätään oli mahdollinen. Pidettiin käsittämättömänä, että nykyaikaisessa kehittyneessä valtiossa voidaan toimia niin, että ilmiö hyväksytään tai siltä ummistetaan silmät, mutta sen kritiikki taiteessa johtaa oikeuteen. Kongressissa käyty keskustelu olisi ollut varsin terveellistä kuultavaa sensuurin puoltajaksi ongelmitta siirtyneelle suomalaiselle taide-eliitille, samoin kuin täkäläiselle medialle, joka minimaalisen informaation välityksellään mahdollisesti maksimaalisen mutta tietosisällöiltään tyhjän kohun.
Oma esitykseni pohti taideteosta digitaalisen uusintamisensa aikakaudella: etiikkaa & estetiikkaa ylitsevuotavan julkisuuden uni- ja lumemaailmassa. Digitaalisen uusintamisen aikakausi on merkinnyt representaatioden volyymin ja voiman moninkertaistumista, media- ja markkinapintojen pornoistumista ja tiedonvälityksen yksiulotteistumista.
Tupa oli täynnä, kun Artistic Practices -kongressi avattiin Wienin musiikkisosiologian laitoksella.
Vaikka Wien on monikulttuurinen, katu- ja kaupunkikuvaa sävytti – monenkin ulkomaisen kongressiosallistujan mielestä – porvarillinen jähmeys, innottomuus ja arkipäivän luovien strategioiden puute.
Luentojen lisäksi ohjelmaan kuului mm. John Cage –konsertti ja illanvietto nykytaiteen museolla.
Kongressiosallistuja Ulla K. ESSL-taidemuseon parvella.
Belvedere-linnassa pääsi näkemään erään Gustav Klimtin 150-juhlavuoden päänäyttelyistä. Juhlanäyttely on avoinna vuoden 2013 tammikuun lopulle.
Rikollinen nainen saa paikan Goethen talosta
kuvia installaatiosta Ulla Karttunen, Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, ACC Galerie, Weimar 25.8.-18.11.2012, valokuvat/photographs Claus Bach
ACC-galleria sijaitsee Goethen ensimmäisessä Weimarin residenssissa, sokkeloisessa vanhassa talossa kulttuurituristien kansoittamassa historiallisessa pikkukaupungissa. Donna Criminale -installaatio sai siis Leipzigin valtaisaan teollisuushalliin verrattuna varsin erilaisen mutta mielenkiintoisen ympäristön. Ystävällisesti D.Criminalen käyttöön luovutettiin gallerian makein barokkikattoinen tila, jossa ylevä vessapaperihirtetty sai haaveellisesti silmäillä ikkunoista avautuvaa illankajoa.
Ihailla sopii Halle 14:n ja ACC-gallerian väkeä, aivan mahtavia ja aidosti taiteesta kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät laske työtuntejaan. Tavanomaistahan on, että ripustaminen vie näyttelyn alla jopa aamuyön tunteihin saakka.
Weimarissa on kuulu Bauhaus-yliopisto; Goetheä ja Schilleriä on tarjolla joka muodossa, arkistoista piparkakkumuotteihin. Pikkukaupunki henkii kyldyyrin kermaista idylliä, mutta ei tarvitse mennä kovin paljon kaupungin ulkopuolelle, kun maisemat jo muuttuvat varsin painostaviksi, Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla.
Oikeastaan kaikki jäi näkemättä (Buchenwaldin öiselle portille sentään päästiin kauhua nieleskelemään jo keväällä Leipzigin avauksen yhteydessä), aikahan kuluu näyttelyreissuissa uurastaessa. On niin saatanallisen työlästä ja haurasta työstettäväksi ja veistettäväksi tuo vessapapru, ei ihme, ettei sillä ole laajempaa kysyntää taiteilijoiden materiaalina. Mutta jäi tunne, että pääsisipä vielä tarkemmin syynäilemään seutua joskus, kuuluvathan Goethe ja Nietzsche nuoruuden suosikkeihin.
Täällä asui Goethe 1776-1777, kertoo plakaatti talon seinässä. Taiteilijoita ja gallerian väkeä aamukahvilla avajaisten jälkeisenä päivänä.
Puškinin patsas silmäilee Weimaria
21. vuosisadan taidekriminaalit vaihtavat maisemaa
kuvia installaatiosta Ulla Karttunen, Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, Halle 14, Leipzig, valokuvat/photographs Claus Bach
Kolmikuukautisen aukiolonsa jälkeen näyttely taiteesta ja rikoksesta 21. vuosisadalla on nyt pistetty pakettiin ja hyvää vauhtia matkalla seuraavaan näyttelypaikkaan, Weimarin ACC-galleriaan.
Installaatio Donna Criminale Halle 14:ssa oli kooltaan kaikkien aikojen isoin taidekeskuksen historiassa, niin ainakin arvioi paikan taiteellinen johtaja ja näyttelyn kuraattori Frank Motz. Teos käsitti noin tuhat neliömetriä.
Katsojia oli jo avajaisviikonloppuna rutkasti, koska entisen puuvillatehtaan galleriakeskittymän kevätkierros kerää jopa parikymmentätuhatta kävijää.
Alla muutama ote D. Criminalen verihanskoista medioissa. Arvioissa ihmeteltiin, miten vapaista vapaimmaksi oletettu, taiteen paratiisilintu, voi joutua häkkiin, vieläpä demokraattiseksi ja valveutuneeksi itseään luulevassa maassa.
Johtajan pala galaktisesta kakusta
Kun matkustin näyttelynpystytyshommiin Saksaan, Suomessa ja Ruotsissa kohistiin kakusta. Afroruotsalainen järjestö vaati kulttuuriministerin eroa, koskapa tämä oli erehtynyt maistamaan kakkua.
Pohjolassa tiedetään, että paha tiivistyy kakkuun ja etenkin sen täytteenä olevaan hilloon, tai hätätilassa taiteen sisältämään todellisuuteen. Suoraan todellisuudesta sitä ei koskaan tavata.
Helsingin Sanomat kyseli kantaani kakkuihin ja laitoin pari pointtia ylös Leipzigin yössä. Julkaisivat sitten oheisen tekstin. Tässä 26.4. julkaistu palanen:
“Näin syntyy taidekohu
Kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä, kirjoittaa taiteilija Ulla Karttunen.
Taiteeseen kuuluu usein karkean karnevalisointi. Jos ennakkoluuloja, kaksinaismoraalia tai väkivaltaa ei esitetä etäistetysti, se jo riittää provosoitumiseen.
Yhtäältä vaikuttaa kulutuskulttuurin ylistilisoima todellisuuskuva: todellisuudesta on vallassa kaikkia potentiaalisia kuluttajia miellyttävä, ketään ärsyttämätön, mainos- ja markkinatodellisuuden kaunistelema versio. Uusliberalistisessa yhteiskunnassa karnevalistista tai kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä.
Kohuun tarvitaan kaksi asiaa: provosoituminen ja toiste. Mitä yksinkertaisempana jokin kokonaisuudesta irrotettu osa esitetään, sitä varmempi kohu. Jos jotakin nimitetään rasistiseksi tai pornotaiteeksi, sellaisena sen omasta provosoitumisestaan kiihtyvä yleisö ottaa. Ja alkaa kovaäänisesti mesoa hyveen puolesta.
Media pystyy sekä aktivoimaan että käyttämään hyväkseen vihaa taidekakun sisältämästä oletetusta pahasta. Pahan ulkoistaminen taideobjektiin luo kuvan yhteisestä vihollisesta ja antaa nautintoa sen kuvitteellisesta voittamisesta. Vaikka itse asialle, taiteen tai kakun takana olevalle todellisuudelle, ei olisi tehty yhtään mitään.
Kehittyneessä länsimaisessa demokratiassa todellisuudentaju on taantunut sille asteelle, että taide on aina syntisempää ja pahempaa kuin todellisuus, josta se kertoo. Kuvitellaan, että kun saadaan paha taide vaiennettua, yhteiskunnalliset ongelmatkin ovat poissa – vaikka ne on vain siivottu pois likaamasta porvarillista ihantolaa.
Taidekiistojen yhteydessä erityisesti konservatiivipoliitikoilla on tapana käyttää yleisön moraalista närkästystä oman agendansa edistämiseen. Tämä näkyi 1980–90-luvun vaihteen amerikkalaisissa taidekiistoissa, samoin kuin Neitsythuorakirkko-teokseni tapauksessa. Kukaan ei meikäläisessä auktoriteettiuskoisessa valtakunnassa vain sano sitä ääneen, koska ei tahdota tulla suurten (taide)johtajien hylkimäksi.
Makode Linden tapauksessa Ruotsissa onkin positiivista se, että sikäläinen kulttuuriministeri ei sortunut populistiseen opportunismiin ja paheksunut taidetta. Meillä Suomessa on vakiintunut käytäntö vaatia taiteelta moraalin ja yhteiskuntarauhan nimissä vaikenemista.
Hiljaisuutta vaaditaan niistäkin kentistä, jotka markkinoilla saavat vallita julkisesti. Ja esimerkiksi Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén saattoi käyttää Neitsythuorakirkon tapausta Guggenheim-esinäytöksenä, jossa näennäiseettisellä opportunismilla kalastettiin päättäjien ja yleisön kannatusta.
Ulkomaisissa kongresseissa on herättänyt suurta kummastusta, ettei näyttelyn ohjelmaansa hyväksynyt museo ja museonjohtaja asetu taiteilijansa taakse. Tapaus on hyvin poikkeuksellinen taideoikeudenkäyntien historiassa.
Näen Ruotsin tapauksessa yhtäläisyyksien ohessa myös eroja Neitsythuorakirkon tapaukseen. Ruotsissa reagoivat asianosaiset, mustaihoiset naiset. Neitsythuorakirkon kohdalla yksikään teinipornotähti ei reagoinut, mikä olikin odotettavissa.
Jos reagointia olisi ollut, se olisi todennäköisesti ollut päinvastaista kuin yleisö odotti: megatähtien mielestä pienen kaukaisen maan taidegalleria olisi ollut liian syrjäinen, liian vähän julkisuutta tarjoava paikka viitata tähteen, joka levittää kuviaan lisätäkseen julkisuutta eikä suinkaan välttyäkseen siltä.”
Vaikka Gallen-Kallela-Sirénin näennäiseettistä opportunismia ei tekstissä mahduta käsittelemään kovin laajasti, kaupungin taidemuseon johtaja älähti ja vaati ”me taidejohtajat ylenkatsomme taidetta”-asenteelleen lisää palstatilaa. “Janne Gallen-Kallela-Sirén kiistää opportunismin, josta Ulla Karttunen häntä syytti”, kuului ingressi Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa (HS 27.4.2012).
Yleensä tiedotusvälineet eivät julkaise paikkansapitämättömiä, tarkistamattomia tietoja. Mutta nähtävästi tämä periaate ei koske suuria johtajia, heitä jotka ilmaantuvat galaksien haltijoiksi.
Toisaalta on melkein hyvä, että Gallen-Kallela-Sirén laittoi ihan omakätisesti kestämättömiä pulinoitaan paperille ja antoi ne Helsingin Sanomien julkaistavaksi. Hyvä siinä mielessä, että nyt on kaikkien tsekattavissa, millä pointeilla Gallen-Kallela-Sirén edelleen yrittää vedättää asioista tietämättömiä.
Ja ennen kaikkea, miten halvalla hän pistää Kluuvin galleriaa.
Gallen-Kallela-Sirénin mukaan Kluuvin galleria ei ole tavanomainen galleria, johon taiteilijat valitaan ja jonka linjan takana seisotaan, vaan pelkkää vuokraus- ja kiinteistöbisnestä. Tälläinen vedätys uppoaa kyllä taidemaailmasta tietämättömille. Se meni Neitsythuorakirkon aikoihin hyvin läpi, eipähän yksikään media vaivautunut kontekstualisoimaan sitä, miten taideoikeudenkäynnit koskettavat aina myös taustatahoja, olivatpa ne gallerioita tai museoita. Auktoriteetin voimalla esitetty harhautus upposi aikanaan poliisitutkinnassa, poliisin oppimäärään eivät tunnetusti kuulu galleria- ja museotoiminnan perusteet. Harhauttavilla puheillaan, viemällä huomion sivuseikkaan, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vaikuttamaan koko oikeusprosessin struktuuriin: kun yleensä kustantajat, galleristit tai museonjohtajat ovat yhtä lailla vastuussa ja myös syytettyinä taideoikeudenkäynneissä, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vääntämään prosessin nurinniskoin. Taideoikeudenkäyntejä koskevassa kirjallisuudessa ei ole tullut esiin vastaavaa tapausta, jossa museonjohtajasta olisi tullut syyttäjän todistaja. Tässä olisikin tutkijoille kiinnostavaa työsarkaa.
Luin Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuoron pystyttäessäni näyttelyä Saksassa, joten esittelin sen tuoreeltaan hänen omia sanamuotojaan käyttäen sikäläisille kuraattoreille ja galleristeille. Tuloksena oli hervotonta naurua. Vain amatöörimäiselle, kehnolle galleristille galleria on linjatonta, taiteellisesta vastuusta vapaata kiinteistöbisnestä.
Jos ja kun Kluuvin galleria on pelkkää kiinteistöbisnestä, mikä on, ettei sitä ole saatu tuottamaan paremmin. Miksi ylipäätään enää sanoa paikkaa galleriaksi, koska kyseessä ei johtajansa mukaan ole normaali taidegalleria. Vai onko niin, että galaksien tuntija Gallen-Kallela-Sirén pitää Kluuvin galleria -nimikettä jäännöksenä ostosgallerioista tai netin pornogallerioista – niistähän varmaan löytyy galleristillekin arvaamatonta tarjontaa.
Gallen-Kallela-Sirén kehui kirjoituksessaan, ettei hän eikä museon muu johto välittänyt tutustua näyttelyyn ennalta. Onko museonjohtajan peli jo menetetty, jos pitää mennä julkisesti ilmoittamaan, että taide ei kiinnosta edes omien tilojen kohdalla. Ehkä Gallen-Kallela-Sirénin kannattaisi mennä itseensä ja miettiä, mitä virkaa on johtaa taidemuseota, jos taide ei kiinnosta. Jäljelle saattaa jäädä pelkkä tyhjä hinku valtaan. Oli ilo tavata Leipzigissa Halle l4:ssa Gallen-Kallela-Sirénin taktiikalle täysin päinvastaista porukkaa, taiteellisia johtajia ja muuta henkilökuntaa, joiden yöunet näyttelyn alla jäivät todella minimaalisiksi.
Gallen-Kallela-Sirenille pieni neuvo: Mikään ei estä suurtakaan taidejohtajaa tutustumasta taiteeseen, ennen kuin alkaa siitä pamista. Jos taktiikkana on valittaa medioissa, että taide ei kiinnosta eikä siihen jaksa tutustua, ei pidä ihmetellä, jos kaikki eivät arvosta itsetyytyväisyydessään lepäävää suurta johtajaa. Mikä laiskuus tai ylenkatse esti Gallen-Kallela-Siréniä tutustumasta näyttelysuunnitelmaan, ottamasta yhteyttä taiteilijaan ennen näyttelyä, jos suunnitelmassa oli jotain epäselvää. Ja mikä estää varsinkaan tulemasta paikalle kun näyttelyä rakennetaan. Yleensä laiskuudesta kannattaa syyttää vain itseä, mutta suurten johtajien laiskuus on tunnetusti usein maan matosten, tässä tapauksessa taiteiljoiden, vika.
Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa on monta muutakin kiinnostavaa pointtia. Esimerkiksi se, että herra, joka muistaa mainostaa itseään Ph.D:ksi, ei taida osata erottaa mielipiteitä ja tosiasioita. Jos tulkitsee julkisen toimijan menettelyä opportunistiseksi, kyse on aina pelkästä mielipiteestä, sillä eihän opportunismia voi todistaa. Mutta mikä sen parempi, jos viimeinkin pääsemme puimaan tosiasioita. Esimerkiksi sitä miten eräs yksityishenkilöksi itseään väittävä museonjohtaja, taikka sitten vuokraisäntä, tuli vuokraamaani tilaan hajottamaan teokseni – yleensä tällaista pidetään rikosasiana. Komiikka on nykytaiteessa melko harvinaista, onneksi Gallen-Kallela-Sirénin johtajuuden käänteet tarjoavat uusia mahdollisuuksia koomisille ulottuvuuksille nykytaiteessa.
Alakuvassa vuokraisäntä, joka sanoo olevansa paikalla yksityishenkilönä, pistämässä kiireen vilkkaa teosrakenteita pinoon. On estettävä menestysbisneksen sanallinenkin kritiikki hinnalla millä hyvänsä.
Tässä 5.5. Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa julkaistu keskustelupuheenvuoroni:
”Palataan tosiasioihin, Gallen-Kallela-Sirén
Ulla Karttunen vastaa Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin näkemyksiin Neitsythuorakirkon tapauksesta.
Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén (HS 27.4.) esittää omia näkemyksiään faktoina ja levittää virheellistä tietoa Neitsythuorakirkko-teokseni osalta.
Gallen-Kallela-Sirén esittää, että Helsingin taidemuseon alainen Kluuvin galleria ei olisi ollut tietoinen vuonna 2008 tulossa olleen näyttelyni sisällöstä ennakolta. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Galleriasta vastannut henkilökunta seurasi näyttelyn valmistumista jo ennen pystyttämistä ja oli mukana sen rakentamisen aikana. Jos museon johto ei osaltaan tutustu ennalta galleriansa näyttelyihin, se kertoo välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan.
Gallen-Kallela-Sirén väittää myös, että näyttelyaikahakemukseni ei olisi kertonut teoksen aiotusta sisällöstä. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Asian voi varmistaa käräjäoikeuden pöytäkirjoista.
Gallen-Kallela-Sirén otti tapauksen tiedottamisesta museossa yksinoikeuden – vaikka nyt hän väittää, ettei tiennyt mitään koko asiasta. Asemansa perusteella hän pääsi levittämään harhaanjohtavia näkemyksiä koko prosessin ajan. Toivottavasti tuleva tutkimus tarttuu aiheeseen, joka kertoo paljon taiteen, vallan ja sensuurin yhteyksistä.
Gallen-Kallela-Sirén vertaa galleriatoimintaa asunnonvuokraukseen. On alentavaa Kluuvin galleriaa kohtaan pitää sitä normaalin taidegallerian sijaan pelkkänä vuokrattavana tilana. Taidemaailman ammattilaiset pitävät näkemystä naurettavana. Tietenkin museot tuottavat omia näyttelyjä ja gallerioihin puolestaan taiteilijat tekevät itse suunnittelemiaan kokonaisuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että galleriat eivät asettuisi linjansa ja taiteilijoidensa taakse.
Gallen-Kallela-Sirénin kulttuurihistoriallinen tietämys on varsin ohut, ellei hän tiedä että kulttuurisodissa ja taidesensuuritapauksissa taustatahot, kuten kustantajat, museot tai galleriat, yleensä asettuvat tukemaan taiteilijaansa.
Jos Gallen-Kallela-Sirénin väite pelkästä vuokraisännyydestä pitäisi paikkansa, miten on mahdollista se, että hän ensimmäisenä aukiolopäivänä on tunkeutunut tilaan pistämään pinoon täysin laillisia teosrakenteita? Gallen-Kallela-Sirén väitti minulle tuolloin olevansa paikalla galleriassa yksityishenkilönä. Yleensä yksityishenklöillä ei ole lupaa puuttua teokseen, saati purkaa sitä.
Myöhemmin tiedotustilaisuudessa Gallen-Kallela-Sirén perusteli teoksen purkamista väittämällä, että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä teoksia. Miten niin museo? Kysehän piti olla vuokratilasta. Samalla Gallen-Kallela-Sirén linjaa, ettei hän tiedä sitä, että suuri osa nykytaiteesta on prosessinomaista ja teoksen valmiudesta päättää taiteilija, ei vuokraisäntä eikä johtaja.
Kaupungin taidemuseo ansaitsisi asiantuntevamman, nykytaiteesta ja sen esittämisestä alkeet tietävän museonjohtajan.”
Yllä kuvakaappaukset Fala Fellinin ja Pirkka-Pekka Pasolinin mainiosta Youtube-videosta The Guggenheim Strein – Galaksien Taistelu (katso video tästä). Video antaa vihiä siitä, että suuren johtajamme avut ovat ennen kaikkea koomisen taiteen inspiroijana ja materiaalina – galaktiset teoriat ja taidemaailman faktat onnistuvat paljon kökömmin.
Monen suuren johtajan ongelmaksi on noussut mieltymys pönöttämisen, mammonan ja vallan tarjoamiin näennäisiin voittoihin. Ei ole galaksien sankaria ilmaan asiaan kuuluvaa kulissia. Mutta yritys hallita tietämättömyydellä tarjoaa jokaisessa sadussa, ja varsinkin tositarinassa, karun lopun: tosiasiat tuppaavat vähitellen tulemaan esille, pöyhkeimmätkin kulissit kaatuvat.
Esteetikko Anita Seppä analysoi (HS 16.5.2012) moralisoivan ajan ja tuotteistuneen taidekäsityksen liittoa osuvasti:
”Ahdasmielinen moralismi ja taiteen kirjaimellisesti ottaminen ovat huolestuttavia trendejä. Taide kykenee käsittelemään hirveän monimutkaisia arvoristiriitoja hyvin rikkaalla tavalla. Sitä rikkautta pitää puolustaa. Taide ei voi olla pelkästään sisäsiistiä, harmonista, kaunista ja tuotteistettavaa, koska se maailma, jota se käsittelee, ei myöskään ole sellainen.”
With Criminal Energy – Art and Crime in the 21st Century
Mit Krimineller Energie: Kunst und Verbrechen im 21. Jahrhundert, 28.04.-29.07.2012. In Halle 14 in Leipzig.
Only natural born criminals wear white.
Ulla Karttunen’s toilet paper bride is a part of installation Donna Criminale.
Some people, at least born directors, have always been able to recognize criminals directly from their looks. This happened in Finland year 2008 when a retired museum director studied a tabloid press photograph (in Finland art criticism is based on yellow press stuff, not on artworks) in order to notice that because the suspected one, U Karttunen, had white clothes, she must have been a pure swindler, a pure criminal. And that she could not be an artist.
The work Donna Criminale in Halle 14 offers clues to distinguish a criminal woman. It is an homage to a clan of conservative museum directors as successors of famous Italian criminologist, Cesare Lombroso.
Lombroso developed the theory of the born criminal. He also believed that he could recognize delinquents from photographs.
The honourable Finnish successors have advanced still further.
A rumor is enough, and always works better than any knowledge. Not any image is needed to become convinced that it is question of crime but not of art.
Cleaning women sometimes wear white. As well those who work in hospitals. We just need born directors to tell that all those invisible servants could be criminals or should at least be suspected.
Installation materials of the work consist mostly of the equipments of cleaning women: pails, pipes, plastic gloves, cleaning wipes, trash bags.
Why to make a sculpture of trash bags and toilet paper? The installation Donna Criminale asks if the developed capitalist society begins to treat those in lower social position, from cleaning women to socially critical artists, as criminals. Or as a dirt to be cleaned away.
Hygienische, neoliberalistische blutarbeit macht frei
Bloody gloves are part of Ulla Karttunen’s installation Donna Criminale in Halle 14 in Leipzig. The work is subtitled Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime.
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 