erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]


Category Archive

The following is a list of all entries from the yö category.

Heavenly meditations

Toilet paper installation ”Donna Criminale” (2019), by artist Ulla Karttunen, in the sky (or in the Hyvinkää Art Museum) Exhibition Manifesto of Stillness at The Hyvinkää Art Museum is open until Sunday 24th February 2019. There are shown not only paintings, photographs or toilet paper goddesses, but also some meditations on the religious passion.

The works Red Night I & II, by Ulla Karttunen, deal with the passion of a mystic. The most extreme states of mind and body – ecstatic joy and severe suffering – can be found from the passion of a visionary mystic, like Jeanne d’Arc. Also the concept of exclusion is important, when we think how the community first reacts on the ideas or visions of a revolutionary thinker.

To accompany the red artworks has been published a small booklet, a kind of Mystic’s Prayer Book, coming outside the known religions, titled Merkityksestä /From Meaning. The text meditates things that belong to the sphere of non-knowledge: the meaning of humankind, the future of universe, death of religions, and the ultimate ethics.

”God tells: religions will die because the age of them was just a stage in development of the human history.”

Merkityksestä / From Meaning, from exhibition Manifesto of Stillness

Mainokset

Punaista!

Ulla Karttunen: Donna Criminale (toilet paper installation) & Red Night I & II, 2018, at the Manifesto of Stillness, The Hyvinkää Art Museum 14.12.2018-24.2.2019Hiljaisuutta eivät manifestoi Hyvinkään Taidemuseon näyttelyssä (Hiljaisuuden manifesti 14.12.2018-24.2.2019) vain vessapaperin aavat valkeat laskokset. Esillä on myös punaisia tutkielmia mystikon passiosta.

Teokset Punainen yö I & II (Ulla Karttunen, 2018) käsittelevät uskonnollisen mystikon – kuten Jeanne d’Arcin – passiota. Mystikon intohimoa leimaa ekstaasin ja kärsimyksen ylenmäärä, samoin niiden rajan asettumisen epävakaus. Mystikon tehtävä jumalallisen todellisuuden koskettamisessa on aina yksinäinen, ja vielä yksinäisemmän siitä tekee yhteisön ylenkatse.

Mystikon vakaumuksen paatos saa usein vastaansa alkuun yhteisön taholta ulossulkemista ja pilkkaa – tätä Carl Dreyerin mykkäelokuva Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä (La Passion de Jeanne d’Arc, 1928) kuvaa osuvan vahvasti. Dreyerin elokuvan kohtalo oli lähes samanlainen kuin Jeanne d’Arcin: sitä sensuroitiin ja vainottiin, kirkko kielsi sen.

Jean d’Arcista tuli lopulta pyhimys ja kansallissankari, Dryerin elokuva puolestaan kohosi eittämättömäksi klassikoksi ja kuolemattomaksi mestariteokseksi. – Kuitenkin mystikon syvimmät ajatukset tai intohimon voiman saavuttaa jostain muualta kuin kansakunnan kaapin päältä tai julkisuuden hälystä: hiljaisuudesta.

Ulla Karttunen: Red Night I & II, 2018, pigment print on acrylic and aluminium, 124x82,6cm, The Manifesto of Stillness, The Hyvinkää Art Museum 14.12.2018-24.2.2019Ulla Karttunen: Punainen yö I & II, 2018Ulla Karttunen: Donna Criminale (toilet paper installation) & Red Night I & II, 2018, at the Manifesto of Stillness, The Hyvinkää Art Museum 14.12.2018-24.2.2019Ulla Karttunen: Donna Criminale, 2018


Häviävän pieni mystikon hartauskirja

’Merkityksestä: jumalan sana ja kätketty osa’, pieni hartauskirja on oheisteos Punainen yö -kuvatauluille (Ulla Karttunen 2018) Hyvinkään Taidemuseon Hiljaisuuden manifesti -näyttelyssä Äärimmäisen isoista asioista voi ehkä kirjoittaa vain äärimmäisen pienin merkinnöin.

Hartauskirjanen Merkityksestä on olomuodoltaan suunnilleen olematon, häviävän pieni ja vaatimaton. Silti se kajoaa melko mittaamattomiin kysymyksiin.

Kysymyksiä olemassaolon viimekätisestä merkityksestä on aikamme viihtymisen maailmassa tapana pitää epäajanmukaisina, päiväjärjestykseen kuulumattomina.

Mitä varten olemassaolo on? Mikä on ihmisen maailmassaolon tarkoitus? Vastaaminen vie ihmisen tietokyvyn ulkopuolelle – viimekätistä tarkoitusta ei ole kirjattu mihinkään luonnon, yhteiskunnan tai ihmisen ilmipintaan.

Merkityksestä -kirjanen pohtii ei-tiedon alaisia asioita, muun muassa ihmisen tehtävää maailmankaikkeudessa, tai sitä, voiko jumala mahtua mihinkään uskontoon.

”Jumala sanoo: uskonnot kuolevat, sillä uskontojen aika oli ihmisen historiassa pelkkä kehitysvaihe.”  ’Merkityksestä: jumalan sana ja kätketty osa’, pieni hartauskirja on oheisteos Punainen yö -kuvatauluille (Ulla Karttunen 2018) Hyvinkään Taidemuseon Hiljaisuuden manifesti -näyttelyssä ’Merkityksestä: jumalan sana ja kätketty osa’, pieni hartauskirja on oheisteos Punainen yö -kuvatauluille (Ulla Karttunen 2018) Hyvinkään Taidemuseon Hiljaisuuden manifesti -näyttelyssä Merkityksestä-kirjanen on julkaistu oheisteoksena Punainen yö –kuvateoksiin (Ulla Karttunen, 2018) Hiljaisuuden manifesti -näyttelyssä Hyvinkään Taidemuseossa. Kirjanen on tekijätön, sillä nimeltämainittu on toiminut pelkkänä kirjurina.


Society of voluntary blindness

The Thief of the Eye, 2017, a digital collage by the artist Ulla KarttunenUlla Karttunen: The Thief of the Eye, 2017, digital collage, photograph on acrylic, 118,9 x 84,7 cm

St Francis of Assisi could be called a patron saint of the poor; he preached about serving others and demanded social justice. ”Grant me the treasure of sublime poverty”, he wrote. Francis of Assisi could be seen as a severe challenger of market-based ethics, one of the first critics of capitalism.

If Francis of Assisi preached against the will to win, the ethics or anti-ethics of our times is based on raw profit-making. Our modern-day world is a visual society, where economics goes through images, imagos, brands, illusions, and other reflections. In order to gain more, we mislead the eye and do not see any more what is important, where is the basic ethics of being a human. The social play of luxury, popularity and appearances has stolen our ability to see. – This is the topic of the work The Thief of the Eye.

The developed market society has forgot the ethical message of Francis of Assisi. – As a starting point for this digital collage, a collage as meditation, has been used Zurbaran’s wonderful portrait of Francis of Assisi.

the artworks by Ulla Karttunen at Galleria Wikiarte, Bologna 2017Exhibition Art Experience, Galleria Wikiarte, Bologna


Exhibition Manifesto of Silence

Manifesto of Silence, Hiljaisuuden manifesti

Group exhibition Manifesto of Silence (Hiljaisuuden manifesti) is on show at Cultural Centre Sofia, Helsinki.

The exhibition is curated by artist Ville Löppönen.  The opening speech was given by Orthodox Metropolitan Ambrosius of Helsinki.

Artists are Jukka Korkeila, Anni Löppönen, Ville Löppönen, Henry Wuorila-Stenberg and Ulla Karttunen.

The exhibition deals with silence in a broader sense than just quietness. Silence opens up doors to hearing and seeing, to experiencing presence and encountering The Other. All the artists of the exhibition state that confronting silence is a crucial and inevitable part of their work; they invite the spectators to confront silence through their works.

Manifesto of Silence runs from April 10 until June 14, 2016.

Cultural Centre Sofia

Kallvikinniementie 35

FI-00980 Helsinki

The Madonna of Ruby Tears / Rubiinikyynelten madonna (by Ulla Karttunen), 2016, acrylic-mounted digital print on aluminium 146x71,7 cm

The Madonna of Ruby Tears / Rubiinikyynelten madonna (by Ulla Karttunen), 2016, acrylic-mounted digital print on aluminium 146×71,7 cm


Hiljaisuuden manifesti

Näyttely Hiljaisuuden manifesti on esillä ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Sofiassa Helsingissä. Näyttelyn on kuratoinut kuvataiteilija Ville Löppönen, avajaispuheen piti metropoliitta Ambrosius. Näyttelyn taiteilijat ovat Jukka Korkeila, Anni Löppönen, Ville Löppönen, Henri Wuorela-Stenberg ja Ulla Karttunen. Hiljaisuutta on mahdollista meditoida Kallvikinniemen kauniissa merimaisemissa aina 14. kesäkuuta 2016 saakka.

Ulla Karttunen, Letter Looks Back, acrylic-mounted digital print

Kirjain katsoo takaisin / Letter Looks Back (by Ulla Karttunen)

Näyttelyn esittelyteksti, kuraattori Ville Löppösen kokoamana:

Hiljaisuuden manifesti  – hiljaisuus paikkana, tilana sekä paikallaanolona

Hiljaisuus ymmärretään monesti hyvin kapeasti puhumattomuutena tai äänettömyytenä. Hiljaisuus kuitenkin avaa oven kuulemisen ja näkemisen aloihin sekä kokemiseen, missä voi tapahtua kohtaaminen, läsnäolo ja yhteys Toiseen. Hiljaisuus yllättää, sillä se avautuu vasta levottomuuden ja sisäisen metelin kohtaamisen kautta.

Hiljaisuuden manifesti kokoaa yhteen viisi taiteilijaa, joille hiljaisuus on keskeinen asia taiteen tekemisen tiellä. Hiljaisuus on kutsu sanattoman äärelle, sisäisten kuvien ja kokemusten läpäisevyyteen. Viisi taiteilijaa Jukka Korkeila, Ulla Karttunen, Anni Löppönen, Ville Löppönen ja Henry Wuorila-Stenberg kutsuvat kohtaamaan hiljaisuutta. Hiljaisuutta, jota nämä taiteilijat kohtaavat työskennellessään. Hiljaisuuden kautta tapahtuu ihme, joka tulee ilmi ilmoituksena valmiissa teoksessa.

Työskentelyssään taiteilija siirtyy hiljaisuuteen ja alkaa paikantumaan teoksessaan. Työskentely antaa mahdollisuuden näkemiseen, kuuntelemiseen ja paikallaanoloon rytmittäen, järjestäen, kohti kokoamuksen tilaa siis eheyttäen. Taideteoksesta muodostuu hiljaisuuden manifesti.

Jukka Korkeila avaa suhdettaan hiljaisuuteen seuraavasti, “Ajattelen hiljaisuutta sisäisen rauhan ulkoisena manifestaationa, joka ei niinkään ole mikään itsestäänselvyys. Ehkä hiljaisuus sisäisen rauhan manifestaationa on ideaali, jota kohden on hyvä ja tulee suuntautua sekä elämässä että työssä. Koen, että hiljaisuuden saavuttamiseksi on tehtävä työtä ja kamppailtava oman itsen kanssa. Rukous on yksi väline sen saavuttamiseen. Hiljaisuus ja sisäinen rauha eivät ole pysyviä tiloja vaikka niitä kohden pyristelen ja kamppailen, vaan ne ovat ehkä väliaikaisia välähdyksiä syvemmän olemuksemme luonteessa. Siis suuntana pinnalta, elämän pintakuohuista, syvemmän olemuksen rauhaan ja hiljaisuuteen.”

Jokainen näyttelyn taiteilija käsittelee hiljaisuutta ja on syvällisesti ymmärtänyt sen merkityksen taideteoksen ja prosessin osana. Ei niin, että kyseessä olisi vain hiljentyminen vaan juurikin hiljaisuuden avaama mahdollisuus suhteena Toiseen.

Ulla Karttuselle hiljaisuus on meditaatiota kohti olemassaolon ydintä, kohti totuudellista ja jumalaista. Siten se on, tai sen tulisi olla, myös taiteellisen työn perusta. Taideteos on hänelle se, mitä jää jäljelle aineettomasta pyrkimyksestä mysteerin äärelle. Karttunen kirjoittaa, “Hiljaisuus yhteytenä jumalaiseen ei toteudu maailmassa puhtaana. Hiljaisuus on pikemmin pyrkimys ja prosessi, totuudenjanoa ja kilvoittelua. Vaikka hiljaisuus on keskeneräistä pyristelyä, se on kuitenkin suorittamisen ja saavuttamisen maailmalle vastakohtaista. Ihminen valmistuu mittaansa vain hiljaisuuden kautta, ihminen on hiljaisuutta vaille valmis.”

Kyseessä on mysteeri, joka avautuu ja sulkeutuu. Se lähestyy ja sitä lähestytään. Kyse on väliaikaisesta tilasta mikä ei saavuta pysyväistä. Se tapahtuu työskentelyprosessissa. Henry Wuorila-Stenbergille maalaaminen on mysteerin äärellä oloa. Se on salaisuuden lähestymistä päiden kautta. Merkityksellisyys tulee hänelle esiin toiston myötä. Hän kohtaa omaa luopumustaan sekä yksinäisyyttään oman Jumalansa kanssa. Wuorila-Stenberg on hiljaisuudessa kuoleman äärellä, saman pään kautta, mutta ne eivät kuitenkaan jää saman toistamiseksi vaan ne syventävät mysteeriä ja rauhoittavat taiteilijaa tuottaen onnellisuutta ja valoa. Päät ovat Jumalan rakkauden ruusutarha.

Luonnon orgaanisuus, puiden oksistot ja järven liike kutsuvat katselijaansa kontemplaation äärelle. Anni Löppösellä hiljaisuus tapahtuu, sumussa, tyhjällä pimeällä tiellä, joka on tavoitettu silmänräpäyksessä. Kyse on hiljaisuudesta joka johdattaa katseen pois maailmasta haastaen ihmistä takaisin hiljaisuuden läpi eksymään tilaan, olemisen perustuksille luomisen yhteyteen.

 ”miten suuri se haava olikaan

hiljaisuus”

Hiljaisuus on myös kontemplaatiota. Ville Löppöselle kontemplaatio on kasvava tila, joka lähtee liikkeelle tietämättömyydestä eli sielun pimeydestä jonne tulee ilmoitus. Kyse on paljastumisesta ja sitä seuraavasta puhdistumisesta, kasvusta tarkkaavaisuuteen, paikallaan oloon. Löppöselle maalaus näyttäytyy kontemplatiivisena prosessina ja tapahtumana. Hän kokee maalauksen tekotapahtuman kontemplatiivisena rukoustapahtumana. Maalaus paljastuu hiljaisuudessa pikkuhiljaa kasvaen näkyväksi. Maalauksesta tulee kontemplatiivinen tapahtuma, joka kirkastuu parhaimmillaan jumalallisen katselun tilaksi, teoriaksi.

Sydän on yhdistävä keskipiste / The Heart is the Connecting Centre (by Ulla Karttunen)

Sydän on yhdistävä keskipiste / The Heart is the Connecting Centre (by Ulla Karttunen)


Kuka maksaa innovaation? Millainen köyhäinapu on miljonäärille oikeudenmukaisin?

Björn ”Nalle” Wahlroos on uutistietojen mukaan saanut viime vuonna 262 630 euroa viljelijätukea. ”Avustukset sille, jolla jo ennestään on liikaa” –politiikka jatkaa voittokulkuaan. Eikös tämä mies ollut köyhäinapua vastaan? Vaikka onkin vähäosainen ja yhteiskunnan apua tarvitseva. Miksi hän siis suostuu nostamaan avitus-roponsa?

”Lopuksi, oikeudenmukaista tulonjakoa on erittäin vaikea määritellä.” Näin papillisen hermeettisesti lausuu Wahlroos kirjassaan. Onhan se vaikea määritellä, pitäisikö 9,3  miljoonan tulojen lisäksi saada köyhäinapua 260 tuhatta vai 328 tuhatta. Kyllä siinä viisaammaltakin menee sormi suuhun, ei ihme että Wahlroosilta. Ilmanko toinen yhtä hölmö (Alex Stubb) rientää kehumaan kirja-arviossaan Wahlroosia ”syväksi ajattelijaksi”.

Näin synkästi meillä Suomessa menee syvän ajattelun rappeutuvalla saralla. Mutta onneksi vähäosaisilla on nuo avustuksensa, jotta pääsevät rentoutumaan Nizzaan syvän ajattelun tuomasta kolotuksesta ja vaivasta.

Padre Wahlroos (s)

Padre Wahlroos on ollut mielessäni monestakin syystä. Olen viime aikoina lukenut hänen kirjaansa Markkinat ja demokratia, olen väsännyt Padresta suomalaisen uusliberalismin suojeluspyhimystä tulossa olevaan, kapitalismia uskontona käsittelevään kirjaani ja vasta nähdyssä teatteriesityksessä tuli niinikään vastaan oman satukuvaelmani hahmoja Apusesta Wahlroosiin. Oli positiivista nähdä, että joku muukin vaivaa päätään nykyajan messiaiden viihdyttävällä ilosanomalla.

Angelo Apunen ja kapitalismin ilosanoma (s)

Angelo Matti Apunen, pelastaja demokratian pimeässä yössä. Vuonna 2014 ilmestyvän Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena -kirjan (Ulla Karttunen) kuvitusta.

Teatteri Ab Totuuden Torvi Oy:n näytelmä Kuka maksaa innovaation? vieraili tammmikuun lopulla Temppeliaukion kirkossa ja Kansallisteatterin lavaklubilla. Käsikirjoitus ja ohjaus oli nuoren teatterintekijän Taneli Maljasen. Ryhmä oli kokonaisuudessaan hyvä ja hommassa mukana. Kukaan ei noussut näyttämölle vain näyttelijäntaitoaan tai omaa narsismiaan esittelemään, vaan siksi, että oli sanottavaa.

Esitys oli energinen ja loistava, harvinaisen suoraa uusliberalistisen yhteiskunnan tyhjyyttään puhkuvan arvomaailman kritiikkiä. Ja liian konkreettisia esimerkkejä (nuorten itsemurhat) siitä, mihin ajan oletusarvot johtavat.

Kuka maksaa innovaation? toi näyttämölle koko sen viihtymisen talouden, jolla tulosta tehdään ja ihmistä tyhmennetään. Ja tyhjennetään eettisestä ajattelusta. On vain terve reaktio, jos nuorta ihmistä tuossa tyhjyydessä vituttaa, vaikka vitutus pyritäänkin diagnosoimaan yhteiskuntakelpoiseksi alistuneisuudeksi.

Koomista puolestaan oli, miten median piti taas kerran vääntää kohua tyhjästä, asian vierestä. Esitys pääsi eli joutui lööppeihin saakka siksi, että yksi kirkkoherraa löysi näytelmästä alastomuutta ja muuta rienaavaa, aivan niin kuin sitä ei paljon enemmän tunkisi kotitelevisiosta tai niistä keltaisista lehdyköistä, joihin kirkkoherra änkesi kohua julistamaan. Keltaisen median ja kirkkoherran olisi kannattanut muistaa, että jos keskittyy kuuntelemaan asiaa, ei muista tonkia nenäänsä ja löytää sieltä räkää. Mutta eihän kuullun ymmärtäminen enää suoritusyhteiskunnassa ole muodissa tai kannattavaa. Pahastumisesta saa nopeammat liksat & kiksit.

Näytelmä oli tyhjälle kohulle täysin päinvastainen – asiallinen, tutkiva, opetuksellinen, julistavakin – ja sellaisena poikkeuksellinen ja kunnioitettava tänä aikana.

Tämähän on tullut tutuksi jo aiempien vuosien markkinakriittisen taiteen vastaanotosta: ei kannata kuunnella sanottua ja sanomaa, kun on kiire jo mennä huutamaan tuomionsa aivan muusta kuin mitä asia koski.


Tietämättömyys teloitusaseena, maailmoista parhaimmassa, ihmisoikeuksien mallimaassa

Mitä kuuluu vainotuille? Säteilevätkö he juhlien tähtösinä? Tänään vietettiin vainottujen juhlapäivää. Vainottuja juhlitaan aina jälkikäteen, eihän heistä muuten edes tulisi vainottuja, jos heitä aikanaan olisi osattu arvostaa.

Vainotun kohtalo on juhlan arvoinen, mutta sopii muistaa, että yhtään vainoa ei syntyisi, jos vainoajia, alaspainajia, vainotun ihmisarvon kieltäjiä ei olisi. Jos vainotuille olisi aikanaan annettu puhevalta, tasavertainen elintila, ei vainoa ja vainottua olisi syntynyt. Vaino syntyy aina yhden tahon puhevallan oikeuttamisesta, toisen hiljentämisestä vaikka väkivalloin.

Tänään vietetty vainojen uhrien muistopäivä on valittu Auschwitzin vapautumisen 27.1.1945 mukaan. Kuolemanleirin päättämisestä on siis kulunut 65 vuotta.

Sauli Feodorow, ulkoasiainministeriön ihmisoikeus- ja demokratiasuurlähettiläs, kirjoitti eilen Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla kansanmurhien olevan edelleen mahdollisia. Feodorow kiinnittää huomiota vainojen taustalla olevaan tietämättömyyteen ja tiedon vääristelyyn:

“Tärkeintä olisikin tarkastella kansanmurhaan johtavia olosuhteita. Huomio kiinnittyy silloin tietämättömyyteen. Tiedon puute altistaa väärän tai vääristellyn informaation hyväksymiseen. Tätä voidaan käyttää hyödyksi ihmisten poliittisessa manipuloinnissa.”

Joukkotuho edyllyttää taustakseen oikeuttamisen yhteisön, joka on näkevinään pahan ja asettuvinaan hyvän puolelle. Tähän tarvitaan vääristelevien tietojen toistamista, tietämättömyyden juurruttamista, kasvualustaa asenteellisuudelle – kaikkea sitä mitä myös tämän päivän Suomi monissa ilmiöissään todistaa. Viihteellistynyt ja pinnallistunut mediatoiste palauttaa vakavat ihmisoikeudelliset kysymykset oman markkinaperustaisen mallinsa mukaisiksi: yrityksestä tarttua yhteiskunnalliseen epäkohtaan tehdään keltaisen lehdistön kaavan mukaisesti pelkkää kohua ja rahastamista. Konservatiiviset ja itseensätyytyväisen sisäänlämpiävät kulttuuripiirit nyökkäilevät tyytyväisesti, jotta mikään ei kyseenalastaisi markkinoiden ääntä. Kulmilla kukoistavat väkivallan uudet muodot, joita netin vihapuhe vauhdittaa. Ilmapiiri on välinpitämättömyyden, tietämättömyyden, vapaaehtoisen tyhmyyden, itsetyytyväisen ylemmyyden ja aggression leimaamaa.

– Ei siis ole mikään ihme, että Nyky-Suomi mahdollisti noitavainot edes yhden mitättömän pienen tekijän, vähäisen taiteilijan kohdalla. Mitähän tapahtuu seuraavalle marginaalin äänelle, taiteilijalle tai muulle mielipiteenilmaisijalle, joka tohtii puuttua yhteiskunnalliseen epäkohtaan, kun jo minun vaivaisen pieni eleeni riitti saattamaan pöytään elävältä kiehauttamisen mielialat, pohjanaan tukku vääristeleviä ja pinnallisia tietoja. Tietoa asiasta olisi saanut niin helposti, teinipornon esiin googlaaminen olisi vienyt aikaa sekunnin murto-osan. Mutta yhdelläkään tiedonvälittäjällä ei ollut tuota vaadittavaa sekuntia taustatietojen hankkimiseksi, eikä kukaan Suomen kansalaisista olevinaan ollut koskaan aiemmin nähnyt nettipornoa. Piti näytellä hyveellistä, jotta pääsisi pikemmin teloittamaan. Mediatuomioistuimen tehokkain mestausase, analysoimaton lapsipornon käsite, takasi iljettävimmän rikollisen leiman kuolemaan saakka. Kun oli mahdollisimman vähän tietoa, hyveellistö pääsi hanakammin alleviivaamaan omaa hyvyyttään.

Auschwitz ja kaltaisensa paikat on aina tapana kuvitella toisaalle, pois tästä ja nyt, pois niistä kysymyksistä joita kohtaamme täällä ja tänään. Tietämättömyys, vääristellyn tiedon hyväksyminen, tekopyhyys, sokea totteleminen, toisen poissulkemisen ja väkivallan oikeuttaminen elävät sankkana keskuudessamme – on siis  ihmeteltävä ajatusta, että Auschwitz tai sen uudet muodot olisi ohitettu. Eräältä osaltaan tästä kertoo vaikkapa Suomi ihmisoikeusrikkomusten mahtimaana.

Suomi on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta saamiensa langettavien päätösten perusteella ansioitunut kyseenalaisessa roolissa: ihmisoikeuksia polkevana maana. Silti Suomi-neito jatkaa ylemmyydentuntoista hyminäänsä ja uskottelua omasta sivistyneisyydestään, vaikka parempi olisi katsoa päin omia tekojaan ja tulevaisuuteen kylvettyjä tietämättömyyden, ylemmyyden, kaksinaismoralismin ja väkivallan siemeniä.

Olen aina vierastanut hyviä ihmisiä. Hyvät ihmiset, parhaimmat kaikista, he jotka onnistuvat oman ylemmyytensä vakuuttamisessa, ovat aina tehneet teoista katalimmat. Hyvät ihmiset listivät pahankin pois pelkkää hyvyyttään, aivan kuten Auschwitzissa.


Yksin yössä

yössä valoa on vähän

Miksi kirkkomaalla on ollut niin hiljaista? Tietenkin siksi, että hautausmailla on tapana olla hiljakseen, valvoa avoimen haudan äärellä. Arkku odottaa kellarissa toistaiseksi tyhjänä, koskapa kivittäjät viime syksyltä armollisesti jättivät minut henkiin, kituvana tosin, se myönnettäköön. Mietiskelen, saisinko jostain voimia arkun koristelemiseen, ennen siihen kaatumistani. Kirjontatyössä voisi hyödyntää solvausten ehtymätöntä arkistoa. Ja lisää voi aina lähettää!

Potuttaa, kun voimat ja aika ei edelleenkään tahdo riittää muuhun kuin tähän ikuisuustaistoon, vaikka itse kirkon kaatumisesta on jo melkein kaksi vuotta. Syksy meni totaalisesti turhuuden markkinoille, hutkijoiden lyöntien ja hutien väistämiseen, kun ei riittänyt se, että piti koota kirja ennen kuin oli edes ehditty hankkia tietoa, ja sitten kiireellä kopsata kuvat vielä luvatta päälle. Turhauttavalta kuvajorina ja kirjan asiatietojen heikkous on tuntunut siksi, että kehnon kirjan myötä ei ole edes mitään mahdollisuuksia päästä keskusteluun asiasta, jota Neitsythuorakirkko käsitteli. Se kai oli kirjoittajien tarkoituskin; tyhjentää teos sisällöistä, estää asian käsittely.

Joulunpyhinä pykäsin valitusta EIT:hen ja sen jälkeen iski tauti, joka ei tunnu hellittävän. Elämä kadonneen kirkon raunioilla on eloonjäämiskamppailua. Ainoa mikä antaa toivoa, kuten kai muissakin kirkkokunnissa, on päivä päivältä katteettomammalta näyttävä usko oikeuden voittoon. Mutta enpähän edusta ensimmäistä enkä viimeistä kirkkokuntaa, joka ihmettelee miten jumala aina keksii kääntää selkänsä pimeässä yksin armoa anovalle.