Category Archive
The following is a list of all entries from the oikeuslaitos category.
Sananvapaus Suomessa II
Sananvapausloukkaukset tapahtuvat aina muualla. Terrorismi ja ääriaineksen väkivalta ilmenee aina toisaalla. Kaukana. Poissa.
Vain kaukana tapahtuvat ilmaisuvapauden loukkaukset ovat oleellisia ja tärkeitä median, politiikan ja julkisen keskustelun käsiteltäväksi.
Lähellä tapahtuvista ei tarvitse pahemmin välittää.
Tähän johtopäätökseen täytyy päätyä vertaamalla kahden väkivaltarikoksen mediakäsittelyä ja jatkopohdintaa. Molemmissa hyökkäyksissä oli liityntöjä sananvapauteen, molemmat saattoi nähdä väkivaltaisina yrityksinä estää kulttuuristen ilmiöiden arvioiminen. Charlie Hebdon attentaatti: paljon palstatilaa. Jyväskylän kirjastopuukotuksen oikeuskäsittely: ohitettiin ilman suurempaa huomiota ja keskustelua.
Keski-Suomen käräjäoikeuden käsiteltävänä 13-14.1.2014 oli vuonna 2013 tapahtunut kirjastopuukotus ja Oulussa 2012 tapahtunut sumuteisku. Puukotus oli tapahtunut Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa Jyväskylän kaupunginkirjastossa. Rikosnimikkeinä olivat poliittisten toimintaoikeuksien loukkaaminen ja törkeä pahoinpitely. Syyttäjä vaati pääepäillylle kahden vuoden vankeusrangaistusta ja piti väkivaltaiskua poliittisesti motivoituna, mutta tekijä väisti vankilan. Oulun sumuteiskusta vastannut, Jyväskylässä järjestäjää puukottanut ja poliisia pari vuotta pakoillut mies sai yhteensä puolentoista vuoden ehdollisen tuomion kaikista syytekohdista.
Tuomiota voi pitää erittäin lievänä. Sen voi ymmärtää suorastaan kehotukseksi jatkaa väkivaltaa ja sananvapauden rajoittamista. Tapauksella on laaja periaatteellinen merkitys, joka jäi tuomatta esiin.
Ihmetyttävää on, miten vähän tiedotusvälineissä reagoitiin tapahtuneeseen. Aivan kuin olisi samantekevää, mikäli terrorihyökkäys tapahtuu suomalaisessa kulttuuritilaisuudessa. Juuri kun oli ehditty vaahdota Charlie Hebdon tapauksen yhteydessä siitä, miten sananvapaus ei saa kaatua terrorismin ja väkivallan uhkaan.
Kohtuuttomalta vaikuttaa myös, että tilaisuuden suojelijat olivat ylipäätään syytettyjen asemassa. Olisiko tilaisuudessa pitänyt tapahtua enemmän ja pahempia henkilövahinkoja? Pitääkö kirjastokeskustelun johtaa ruumiisiin, eihän vastedes kukaan edes uskalla tulla järjestysmieheksi kiistanalaisesta kirjasta. Vai ovatko väkivallan normalisointi ja oikeutetuiksi laimennetut hyökkäykset sananvapautta vastaan vain arkipäivää, jopa oikeuslaitoksessa?
Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajat Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila kommentoivat Ylen haastattelussa oikeuskäsittelyä periaatteellisesti erittäin tärkeäksi, sananvapautta ja demokratialle oleellista poliittista toimintavapautta käsitteleväksi. Dan Koivulaakso twiittasi pitävänsä Jyväskylän puukottajan tuomiota vitsinä, olihan tekijä jo osoittanut hyökkäävänsä toistuvasti poliittisiin tilaisuuksiin.
Onko niin, että pilapiirtäjä Ranskassa ansaitsee suomalaisen median mukaan enemmän suojelua kuin tietokirjailija Suomessa? Vai onko niin, että muslimiterroristi sopii kuvaan sananvapauden loukkaajasta paremmin kuin kotikulmien poika, joka ei halua tutkittavan äärioikeistoa?
Jos sananvapauslogiikka on niin valikoivaa, että yhden ruumiillinen koskemattomuus on toista vähäisempi, tai tietokirjan vapaus pilakuvaa olemattomampi, ei ole kyse järjellisesti, oikeudenmukaisesti ja demokraattisesti toimivasta yhteiskunnasta.
Vaatimus silmäsiteestä
sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold, 2011 (yllä: Kissaeläimeksi tekeytynyt henkilö; alla: Plastic Blindness)
Blindfold-näyttelyn yhteydessä järjestettiin Slovenian tiede- ja taideakatemian tiloissa kansainvälinen symposiumi Blindfold: Censorship, Art and Voluntary blindness.
Se kokosi aktiivisen tutkija- ja taiteilijajoukon keskustelemaan taiteen ja sensuurin välisestä kentästä. Otsikkonsa symposiumi oli saanut uusimmasta teossarjastani Blindfold, jossa markkinatodellisuus on maskeerattu silmäsitein tuntemattomaksi.
Sitähän Neitsythuorakirkon tapauksen yhteydessä niin moni, oikeusistuimesta mediaan ja jopa visuaalisen kulttuurin tutkijoihin, paradoksaalisesti vaati: että julkkiksia ja brändejä saa käsitellä vain, jos julkisista julkisin tehdään tunnistamattomaksi. Niin että markkinoiden tuotteistamisen ja poseeraamisen strategiat piiloutuvat näkymättömiin.
Voiko todellisuutta käsitellä taiteessa, tutkimuksessa tai tiedonvälityksessä, jos se ensin vaaditaan tunnistamattomaksi piilotettavaksi? Ei tietenkään.
Ehkä vain Suomessa mainostutkija älyää vaatia mainosten hunnuttamista ennen kuin niitä voidaan käsitellä. Mutta niin kävi. Absurdi vaatimus, kun kyse on julkisesta markkinatodellisuudesta, julkisuuden hakemisesta mainoskuvia levittämällä; ilmiöistä, jotka pystyvät vallitsemaan vain silmien poiskääntämisen, vapaaehtoisen sokeuden voimin.
Blindfold: Censorship, Art and Voluntary Blindness -symposiumin kenttään kuuluivat laajasti aiheet taiteen ja sensuurin väliltä. Kuultiin sensuuritapauksista eri maista, käsiteltiin kysymyksiä lain ja yhteiskunnan, median ja moraalin väliltä.
Symposiumin pääesiintyjä oli lukuisista taidesensuuria käsittelevistä kirjoista tunnettu Svetlana Mintcheva Yhdysvalloista. Mintcheva toimii ohjelmajohtajana kansallisessa sensuurinvastaisessa järjestössä NCAC:ssa, the National Coalition Against Censorhipissä. Myös akateemisella urallaan Mintcheva on keskittynyt provokatiivisen taiteen ja sen yhteiskuntapoliittisten kontekstien tutkimukseen. Mintchevan aiheena oli: ”Seksi, jumalanpilkka, terrorismi: Taide ja sananvapaus tunteenomaisen politiikan aikakautena”.
Haluaa oikeutta
”Haluan oikeutta”, todistaa Newsweek-lehden haastatteluun ja ABC News –television aamulähetykseen suostunut DSK-jupakan siivooja.
Hän sanoo, että Strauss-Kahnin takia media kutsuu häntä prostituoiduksi ja että raiskausyrityksen ilmituonti teki hänestä syytetyn. Hän sanoo haluavansa näyttää, että on vielä paikkoja, joissa ei pelkällä vallalla ja rahalla pärjää. “I want him to know there are some places you cannot use your power, you cannot use your money.”
Nafissatou Diallo, luku- ja kirjoitustaidoton nainen pienestä guinealaisesta, sähköä ja vettä vailla olevasta kylästä, on edennyt melkein unelmapestiin, hotellisiivoojaksi Nykkiin, mutta matkalla joutunut turvautumaan niin hämäräperäisiin ystäviin kuin totuuden kaunisteluunkin jalansijaa saadakseen.
Onko oikeutta sellaiselle, joka on jo valmiiksi melkein osaton: köyhä, äänetön, sivussa, siivooja, marginaalinen?
Itsekin femme de chambrena ja todellisuuden siivoojana väitän: ei ole.
Oikeuden markkinallistuminen
Strauss-Kahnilla on rutkasti tukijoita ja salaliitto-teoriat kukoistavat mielikuvituksellisen vahvoina. CSA:n tutkimuksen mukaan yli puolet ranskalaisista uskoo salaliittoon, sosialisteista 70 prosenttia. Kaipa kyseessä on ainakin siivoojien salaliitto, joka yksinkertaisimmillaan toteutuu niin, että lähetetään siivooja tavanomaiseen työhönsä.
Minkä sortin aatteen oli määrä hallita Ranskan maata, kunnes salaliitto iski kiilansa väliin?
Shamppanjasosialismin perustavia eettisiä rakenteita voi miettiä vaikka ulkomaisten lehtien äskettäisten tietojen valossa. Useissa lehdissä, mm. Libérationissa, on puitu New York Postissa alkujaan julkaistua tietoa, jonka mukaan Strauss-Kahnin tukijoukot ovat ottaneet yhteyttä hotellisiivoojan sukulaisiin Guineassa ja ehdottaneet rahallista tukea, jotta siivooja perääntyisi ja asiassa päästäisiin sopuratkaisuun. ”Raha puolustusaseena”, uutisoi Libération. Raha tuo oikeutta, tai pikemmin korvaa oikeuden. Miljoonasummista puhuttiin, kun kuukausipalkka Ofeliaksi nimitetyn siivoojan sukulaisilla saattoi olla 30 euron luokkaa. Maapallon köyhimpiä oltiin ostamassa raiskauspalvelutyöntekijöiksi, maineenputsaajiksi, hiljaisuudenpalauttajiksi.
Mahdollisessa rahallisessa tarjouksessa hiljentää raiskausyrityksen oikeuteen vievä (oli uutinen totta tai huhua, vähintään se on painettua spekulaatiota, ja näyttivätpä uutistoimistot saaneen kiinni Guinean sukulaisia kuvia ja lausuntoja varten) kiinnostaa ennen kaikkea asian filosofinen puoli. Nähtävästi joko Strauss-Kahnin tukijoukot tai ainakin huomattava osa lehdistöä pitävät aivan mahdollisena oikeuden ostamista, hiljaisuuden ostamista. Raiskaukset katsotaan siis aivan luvallisiksi, ainakin suurille johtajille, jos ne vain hyvitetään asianmukaisin taloudellisin korvauksin.
Kyseiset uutiset tarjoavat mitä oivallisimman esimerkin valtaa ja oikeutta koskevista käsityksistä tämän päivän maailmassa. Jos ihmisellä on tarpeeksi valtaa ja rahaa, kuten Strauss-Kahnilla, hän voi, yleisen hyväksynnän alaisena, ostaa kaikki haluamansa elikot orjikseen. Näitä voi sitten vietellä tai raiskata, kulloisenkin halunsa mukaan. Jos asiasta uhkaa nousta äläkkä tai oikeusjuttu, maksetaan metelöijä perääntymään ja hiljaiseksi.
Pallomme suurimmille johtajille näyttää prostituution malli vaivihkaa nousseen laiksi yli muiden, oikeuden ylimmäksi eetokseksi ja esikuvaksi. Raiskauskin on markkinataloudessa sovittavissa yhteisten pelisääntöjen alaiseksi kaupaksi.
Toisaalta, lienee vain realistista, että oikeuden markkinallistunut luonne tulee esiin muuallakin kuin Neitsythuorakirkon tapauksessa. Siinähän oikeutta tulkittiin markkinoiden edun mukaisesti. Markkinoiden erästä hyvintoimivaa osaa ei saanut kritisoida, jottei tehtäisi hallaa tuottavalle bisnekselle ja kuluttajien suosimalle viihteelle. Yhdet ja samat kuvat markkinoilla ja taiteessa saivat vastakkaisen kohtelun. Markkinoilla leviävät miljoonapainokset ovat hyväksyttyjä ja oivallista toimintaa, vasta kriittinen taide muuttaa kannustetun bisneksen ja sallitun viihteen kielletyksi.
Sananvapaus vastaan yksityisyydensuoja
Viikonlopun Helsingin Sanomista löytyy mielenkiintoista punnintaa perus- ja ihmisoikeuksien ja sananvapauden tilasta Suomessa. Valitettavan hyvin sanottu sopii Neitsythuorakirkon tapaukseen.
Sunnuntaisivujen isossa jutussa Petri Sajari haastattelee mm. Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasta ja Euroopan yliopistoinstituutin kansainvälisen oikeuden professori ja YK:n ihmisoikeustarkkailija Martin Scheininia.
Artikkeli kiinnittää huomion siihen, miten Suomen oikeuslaitos on jo pitkään vetänyt eri linjaa kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Kuvitellaan, että Suomi on ihmisoikeus- ja perusoikeusasioissa edistyksellinen maa. Haastateltujen asiantuntijoiden mielestä se ei pidä paikkaansa.
“Suomi on saanut EIT:ltä 95 langettavaa päätöstä ihmisoikeusloukkauksista. Tahti on viime aikoina kiihtynyt.
Välinpitämättömyys ihmisoikeuksia kohtaan näyttää olevan jälleen yksi outo “maan tapa”. [- – ]
Sananvapausasioissa Suomi on saanut seitsemän langettavaa tuomiota, mikä on enemmän kuin yksikään toinen Pohjoismaa.
Tämä johtuu Tuomas Ojasen mukaan siitä, että Suomessa sananvapaustapauksissa painotetaan yksityiselämän suojaa, kun taas EIT korostaa sananvapautta.
“Suomessa on eri käsitys ihmisoikeuksista kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella”, Ojanen sanoo. Hän uskoo, että monilla suomalaisilla juristeilla on vanhanaikainen päähänpinttymä, että ihmisoikeudet eivät ole vakavasti otettavaa juridiikkaa.
“Ihmisoikeuksia pidetään moraaliin liittyvänä jeesusteluna, jota ei tarvitse ottaa huomioon.”
Scheininin mielestä kyse on siitä, että Suomessa tuomioistuimet ovat perinteisesti nähneet itsensä valtiovallan jatkeena eivätkä niinkään yksilön puolustajina valtiota vastaan. Jälkimmäinen näkemys on muissa länsimaissa yleisempi.
“Ihmisoikeuksien huomioon ottamisessa on kyse pitkästä oppimisprosessista. Se voi kestää jopa yhden sukupolven”, Scheinin sanoo.”
Väitetty yksityisyyden suojan painotus sananvapauden ja perusoikeuksien yli sopii harvinaisen hyvin Neitsythuorakirkon yhteyteen.
Hovioikeus asetti päätöksessään yksityisyydensuojan sananvapauden edelle.
Mutta millaisen ilmiön yksityisyydensuojasta olikaan kysymys?
Oli kyse julkisesta pornoteollisuudesta, ammattimaisten pornotähtien ammatillisesta toiminnasta. Oli kyse vapaapääsyisistä teinipornogallerioista, alueesta, jota tavallisesti pidetään laillisena aikuisviihteenä.
Miksi oikeus pitää ammatillista, julkista ja mahdollisimman laajaan julkiseen levitykseen pyrkivää toimintaa yksityisyyden alueena? En keksi mitään muuta syytä kuin samaisen pornoteollisuuden suojelun, asiantuntemattomuuteen liittyneenä. Katsotaan lakipykälää, mutta ei yritetäkään nähdä asiaa ja maailmantilaa sen takana.
Kun teiniporno saa jopa oikeudelta hiljaisuudensuojan, ei ole ihme, ettei ole tietoa tästä alueesta, ja myös sen alaisista lapsipornosisällöistä.
Jos Neitsythuorakirkon aineistossa olisi ollut kyse vastentahtoisista uhreista, kuvista jotka ovat peräisin rikostilanteista eikä vapaaehtoisesta hakeutumisesta länsimaisen julkisuuskultin palvelukseen, silloin yksityisyydensuoja olisi ollut toisella tavalla oikeutettu peruste. Mutta sellaista teosta en edes olisi koskaan lähtenyt tekemään. Ei olisi ollut mitään mieltä esittää tautologiaa siitä minkä kaikki tietävät, eli esittää sellaista mitä traditionaalisesti pidetään lapsipornona. Eihän rikoksista peräisin olevaa aineistoa edes liiku avoimilla sivustoilla.
Neitsythuorakirkossa oli kyse markkinailmiön kritiikistä, siitä miten läpeensä markkinallistunut yhteiskuntarakenne vetää julkisuuskultin myötä pornoteollisuuden palvelukseen entistä enemmän alaikäisen rajalla olevia ja erilaisten lainkiertämiskeinojen avulla myös alaikäisiä.
Kun hovioikeus asetti ammattijulkkisten ammatillista toimintaa koskevan yksityisyydensuojan paradoksisesti sananvapauden edelle, oikeuslaitos ei vain kyseenalaistanutt perusoikeuksia, se myös asettui päätöksellään vaatimaan hiljaisuutta sen ylle, että teinipornon alaisena voidaan kierrättää valtavirtaisinta osaa lapsipornosta. On kestämätön ja mielivaltainen tilanne, jos sama aineisto markkinoilla katsotaan lailliseksi aikuisviihteeksi mutta muuttuu vasta ilmiötä kriittisesti tarkastelevassa kontekstissa lapsipornoksi.
Aikamoinen peräjunttila on se maa, jossa monien suosima ja keskeinen käyttökulttuurin alue, teinipornogalleriat, katsotaan alkuperäisellä paikallaan hyväksi viihteeksi ja lailliseksi bisnekseksi, mutta jonka vasta yhteiskuntakriittinen taide yhtäkkiä kääntää ympäri yksityisyydensuojan alaiseksi lapsipornoksi.
Suomelle oleellisinta on turvata, ettemme saa tietoa maailman tilasta. Sananvapauden rajoituksia tarvitaan, jotta emme saisi vihiä siitä millaisia sivuilmiöitä kehittyy visuaalisen kultturin, talouden ja tekniikan kehityksen yhteisvaikutusten myötä.
Se miten teinipornon alaisena tuotetaan valtavirtaisin, epämarginaalisin osa lapsipornon rajalla olevaa aineistoa, ei ole vielä edes tutkijoiden tiedossa. Jyrängin ja Kalhan kirjan Tapaus Neitsythuorakirkko ongelma on se, että se ignoroi täysin pornon yhteiskunnallisena ilmiönä, torjuu yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuuden ja ei siten pysty lähestymään Neitsythuorakirkon lähtötilannetta.
Scheininin mukaan oppimisprosessi saattaa viedä Suomelta yhden sukupolven. Vähintään saman verran kuluu varmaan aikaa, ennen kuin päästään edes paikkansapitävään tietoon kadonneen kirkon perusteista.
Katso myös Mikko Hoikan ja Pauli Rautiaisen artikkeli Neitsythuorakirkosta ja perusoikeuksista Defensor Legis-lehdessä 2009/4
erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]] 