erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]



Sananvapaus vastaan yksityisyydensuoja

Viikonlopun Helsingin Sanomista löytyy mielenkiintoista punnintaa perus- ja ihmisoikeuksien ja sananvapauden tilasta Suomessa. Valitettavan hyvin sanottu sopii Neitsythuorakirkon tapaukseen.

Sunnuntaisivujen isossa jutussa Petri Sajari haastattelee mm. Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasta ja Euroopan yliopistoinstituutin kansainvälisen oikeuden professori ja YK:n ihmisoikeustarkkailija Martin Scheininia.

Artikkeli kiinnittää huomion siihen, miten Suomen oikeuslaitos on jo pitkään vetänyt eri linjaa kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Kuvitellaan, että Suomi on ihmisoikeus- ja perusoikeusasioissa edistyksellinen maa. Haastateltujen asiantuntijoiden mielestä se ei pidä paikkaansa.

“Suomi on saanut EIT:ltä 95 langettavaa päätöstä ihmisoikeusloukkauksista. Tahti on viime aikoina kiihtynyt.
Välinpitämättömyys ihmisoikeuksia kohtaan näyttää olevan jälleen yksi outo “maan tapa”. [- – ]
Sananvapausasioissa Suomi on saanut seitsemän langettavaa tuomiota, mikä on enemmän kuin yksikään toinen Pohjoismaa.
Tämä johtuu Tuomas Ojasen mukaan siitä, että Suomessa sananvapaustapauksissa painotetaan yksityiselämän suojaa, kun taas EIT korostaa sananvapautta.
“Suomessa on eri käsitys ihmisoikeuksista kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella”, Ojanen sanoo. Hän uskoo, että monilla suomalaisilla juristeilla on vanhanaikainen päähänpinttymä, että ihmisoikeudet eivät ole vakavasti otettavaa juridiikkaa.
“Ihmisoikeuksia pidetään moraaliin liittyvänä jeesusteluna, jota ei tarvitse ottaa huomioon.”
Scheininin mielestä kyse on siitä, että Suomessa tuomioistuimet ovat perinteisesti nähneet itsensä valtiovallan jatkeena eivätkä niinkään yksilön puolustajina valtiota vastaan. Jälkimmäinen näkemys on muissa länsimaissa yleisempi.
“Ihmisoikeuksien huomioon ottamisessa on kyse pitkästä oppimisprosessista. Se voi kestää jopa yhden sukupolven”, Scheinin sanoo.”

Väitetty yksityisyyden suojan painotus sananvapauden ja perusoikeuksien yli sopii harvinaisen hyvin Neitsythuorakirkon yhteyteen.

Hovioikeus asetti päätöksessään yksityisyydensuojan sananvapauden edelle.

Mutta millaisen ilmiön yksityisyydensuojasta olikaan kysymys?

Oli kyse julkisesta pornoteollisuudesta, ammattimaisten pornotähtien ammatillisesta toiminnasta. Oli kyse vapaapääsyisistä teinipornogallerioista, alueesta, jota tavallisesti pidetään laillisena aikuisviihteenä.

Miksi oikeus pitää ammatillista, julkista ja mahdollisimman laajaan julkiseen levitykseen pyrkivää toimintaa yksityisyyden alueena? En keksi mitään muuta syytä kuin samaisen pornoteollisuuden suojelun, asiantuntemattomuuteen liittyneenä. Katsotaan lakipykälää, mutta ei yritetäkään nähdä asiaa ja maailmantilaa sen takana.

Kun teiniporno saa jopa oikeudelta hiljaisuudensuojan, ei ole ihme, ettei ole tietoa tästä alueesta, ja myös sen alaisista lapsipornosisällöistä.

Jos Neitsythuorakirkon aineistossa olisi ollut kyse vastentahtoisista uhreista, kuvista jotka ovat peräisin rikostilanteista eikä vapaaehtoisesta hakeutumisesta länsimaisen julkisuuskultin palvelukseen, silloin yksityisyydensuoja olisi ollut toisella tavalla oikeutettu peruste. Mutta sellaista teosta en edes olisi koskaan lähtenyt tekemään. Ei olisi ollut mitään mieltä esittää tautologiaa siitä minkä kaikki tietävät, eli esittää sellaista mitä traditionaalisesti pidetään lapsipornona. Eihän rikoksista peräisin olevaa aineistoa edes liiku avoimilla sivustoilla.

Neitsythuorakirkossa oli kyse markkinailmiön kritiikistä, siitä miten läpeensä markkinallistunut yhteiskuntarakenne vetää julkisuuskultin myötä pornoteollisuuden palvelukseen entistä enemmän alaikäisen rajalla olevia ja erilaisten lainkiertämiskeinojen avulla myös alaikäisiä.

Kun hovioikeus asetti ammattijulkkisten ammatillista toimintaa koskevan yksityisyydensuojan paradoksisesti sananvapauden edelle, oikeuslaitos ei vain kyseenalaistanutt perusoikeuksia, se myös asettui päätöksellään vaatimaan hiljaisuutta sen ylle, että teinipornon alaisena voidaan kierrättää valtavirtaisinta osaa lapsipornosta. On kestämätön ja mielivaltainen tilanne, jos sama aineisto markkinoilla katsotaan lailliseksi aikuisviihteeksi mutta muuttuu vasta ilmiötä kriittisesti tarkastelevassa kontekstissa lapsipornoksi.

Aikamoinen peräjunttila on se maa, jossa monien suosima ja keskeinen käyttökulttuurin alue, teinipornogalleriat, katsotaan alkuperäisellä paikallaan hyväksi viihteeksi ja lailliseksi bisnekseksi, mutta jonka vasta yhteiskuntakriittinen taide yhtäkkiä kääntää ympäri yksityisyydensuojan alaiseksi lapsipornoksi.

Suomelle oleellisinta on turvata, ettemme saa tietoa maailman tilasta. Sananvapauden rajoituksia tarvitaan, jotta emme saisi vihiä siitä millaisia sivuilmiöitä kehittyy visuaalisen kultturin, talouden ja tekniikan kehityksen yhteisvaikutusten myötä.

Se miten teinipornon alaisena tuotetaan valtavirtaisin, epämarginaalisin osa lapsipornon rajalla olevaa aineistoa, ei ole vielä edes tutkijoiden tiedossa. Jyrängin ja Kalhan kirjan Tapaus Neitsythuorakirkko ongelma on se, että se ignoroi täysin pornon yhteiskunnallisena ilmiönä, torjuu yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuuden ja ei siten pysty lähestymään Neitsythuorakirkon lähtötilannetta.

Scheininin mukaan oppimisprosessi saattaa viedä Suomelta yhden sukupolven. Vähintään saman verran kuluu varmaan aikaa, ennen kuin päästään edes paikkansapitävään tietoon kadonneen kirkon perusteista.

Katso myös Mikko Hoikan ja Pauli Rautiaisen artikkeli Neitsythuorakirkosta ja perusoikeuksista Defensor Legis-lehdessä 2009/4

Mainokset

%d bloggers like this: