erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]



Johtajan pala galaktisesta kakusta

Kun matkustin näyttelynpystytyshommiin Saksaan, Suomessa ja Ruotsissa kohistiin kakusta. Afroruotsalainen järjestö vaati kulttuuriministerin eroa, koskapa tämä oli erehtynyt maistamaan kakkua.

Pohjolassa tiedetään, että paha tiivistyy kakkuun ja etenkin sen täytteenä olevaan hilloon, tai hätätilassa taiteen sisältämään todellisuuteen. Suoraan todellisuudesta sitä ei koskaan tavata.

Helsingin Sanomat kyseli kantaani kakkuihin ja laitoin pari pointtia ylös Leipzigin yössä. Julkaisivat sitten oheisen tekstin. Tässä 26.4. julkaistu palanen:

Näin syntyy taidekohu

Kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä, kirjoittaa taiteilija Ulla Karttunen.

Taiteeseen kuuluu usein karkean karnevalisointi. Jos ennakkoluuloja, kaksinaismoraalia tai väkivaltaa ei esitetä etäistetysti, se jo riittää provosoitumiseen.

Yhtäältä vaikuttaa kulutuskulttuurin ylistilisoima todellisuuskuva: todellisuudesta on vallassa kaikkia potentiaalisia kuluttajia miellyttävä, ketään ärsyttämätön, mainos- ja markkinatodellisuuden kaunistelema versio. Uusliberalistisessa yhteiskunnassa karnevalistista tai kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä.

Kohuun tarvitaan kaksi asiaa: provosoituminen ja toiste. Mitä yksinkertaisempana jokin kokonaisuudesta irrotettu osa esitetään, sitä varmempi kohu. Jos jotakin nimitetään rasistiseksi tai pornotaiteeksi, sellaisena sen omasta provosoitumisestaan kiihtyvä yleisö ottaa. Ja alkaa kovaäänisesti mesoa hyveen puolesta.

Media pystyy sekä aktivoimaan että käyttämään hyväkseen vihaa taidekakun sisältämästä oletetusta pahasta. Pahan ulkoistaminen taideobjektiin luo kuvan yhteisestä vihollisesta ja antaa nautintoa sen kuvitteellisesta voittamisesta. Vaikka itse asialle, taiteen tai kakun takana olevalle todellisuudelle, ei olisi tehty yhtään mitään.

Kehittyneessä länsimaisessa demokratiassa todellisuudentaju on taantunut sille asteelle, että taide on aina syntisempää ja pahempaa kuin todellisuus, josta se kertoo. Kuvitellaan, että kun saadaan paha taide vaiennettua, yhteiskunnalliset ongelmatkin ovat poissa – vaikka ne on vain siivottu pois likaamasta porvarillista ihantolaa.

Taidekiistojen yhteydessä erityisesti konservatiivipoliitikoilla on tapana käyttää yleisön moraalista närkästystä oman agendansa edistämiseen. Tämä näkyi 1980–90-luvun vaihteen amerikkalaisissa taidekiistoissa, samoin kuin Neitsythuorakirkko-teokseni tapauksessa. Kukaan ei meikäläisessä auktoriteettiuskoisessa valtakunnassa vain sano sitä ääneen, koska ei tahdota tulla suurten (taide)johtajien hylkimäksi.

Makode Linden tapauksessa Ruotsissa onkin positiivista se, että sikäläinen kulttuuriministeri ei sortunut populistiseen opportunismiin ja paheksunut taidetta. Meillä Suomessa on vakiintunut käytäntö vaatia taiteelta moraalin ja yhteiskuntarauhan nimissä vaikenemista.

Hiljaisuutta vaaditaan niistäkin kentistä, jotka markkinoilla saavat vallita julkisesti. Ja esimerkiksi Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén saattoi käyttää Neitsythuorakirkon tapausta Guggenheim-esinäytöksenä, jossa näennäiseettisellä opportunismilla kalastettiin päättäjien ja yleisön kannatusta.

Ulkomaisissa kongresseissa on herättänyt suurta kummastusta, ettei näyttelyn ohjelmaansa hyväksynyt museo ja museonjohtaja asetu taiteilijansa taakse. Tapaus on hyvin poikkeuksellinen taideoikeudenkäyntien historiassa.

Näen Ruotsin tapauksessa yhtäläisyyksien ohessa myös eroja Neitsythuorakirkon tapaukseen. Ruotsissa reagoivat asianosaiset, mustaihoiset naiset. Neitsythuorakirkon kohdalla yksikään teinipornotähti ei reagoinut, mikä olikin odotettavissa.

Jos reagointia olisi ollut, se olisi todennäköisesti ollut päinvastaista kuin yleisö odotti: megatähtien mielestä pienen kaukaisen maan taidegalleria olisi ollut liian syrjäinen, liian vähän julkisuutta tarjoava paikka viitata tähteen, joka levittää kuviaan lisätäkseen julkisuutta eikä suinkaan välttyäkseen siltä.”

Vaikka Gallen-Kallela-Sirénin näennäiseettistä opportunismia ei tekstissä mahduta käsittelemään kovin laajasti, kaupungin taidemuseon johtaja älähti ja vaati ”me taidejohtajat ylenkatsomme taidetta”-asenteelleen lisää palstatilaa. “Janne Gallen-Kallela-Sirén kiistää opportunismin, josta Ulla Karttunen häntä syytti”, kuului ingressi Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa (HS 27.4.2012).

Yleensä tiedotusvälineet eivät julkaise paikkansapitämättömiä, tarkistamattomia tietoja. Mutta nähtävästi tämä periaate ei koske suuria johtajia, heitä jotka ilmaantuvat galaksien haltijoiksi.

Toisaalta on melkein hyvä, että Gallen-Kallela-Sirén laittoi ihan omakätisesti kestämättömiä pulinoitaan paperille ja antoi ne Helsingin Sanomien julkaistavaksi. Hyvä siinä mielessä, että nyt on kaikkien tsekattavissa, millä pointeilla Gallen-Kallela-Sirén edelleen yrittää vedättää asioista tietämättömiä.

Ja ennen kaikkea, miten halvalla hän pistää Kluuvin galleriaa.

Gallen-Kallela-Sirénin mukaan Kluuvin galleria ei ole tavanomainen galleria, johon taiteilijat valitaan ja jonka linjan takana seisotaan, vaan pelkkää vuokraus- ja kiinteistöbisnestä. Tälläinen vedätys uppoaa kyllä taidemaailmasta tietämättömille. Se meni Neitsythuorakirkon aikoihin hyvin läpi,  eipähän yksikään media vaivautunut kontekstualisoimaan sitä, miten taideoikeudenkäynnit koskettavat aina myös taustatahoja, olivatpa ne gallerioita tai museoita. Auktoriteetin voimalla esitetty harhautus upposi aikanaan poliisitutkinnassa, poliisin oppimäärään eivät tunnetusti kuulu galleria- ja museotoiminnan perusteet. Harhauttavilla puheillaan, viemällä huomion sivuseikkaan, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vaikuttamaan koko oikeusprosessin struktuuriin: kun yleensä kustantajat, galleristit tai museonjohtajat ovat yhtä lailla vastuussa ja myös syytettyinä taideoikeudenkäynneissä, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vääntämään prosessin nurinniskoin. Taideoikeudenkäyntejä koskevassa kirjallisuudessa ei ole tullut esiin vastaavaa tapausta, jossa museonjohtajasta olisi tullut syyttäjän todistaja. Tässä olisikin tutkijoille kiinnostavaa työsarkaa.

Luin Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuoron pystyttäessäni näyttelyä Saksassa, joten esittelin sen tuoreeltaan hänen omia sanamuotojaan käyttäen sikäläisille kuraattoreille ja galleristeille. Tuloksena oli hervotonta naurua. Vain amatöörimäiselle, kehnolle galleristille galleria on linjatonta, taiteellisesta vastuusta vapaata kiinteistöbisnestä.

Jos ja kun Kluuvin galleria on pelkkää kiinteistöbisnestä, mikä on, ettei sitä ole saatu tuottamaan paremmin. Miksi ylipäätään enää sanoa paikkaa galleriaksi, koska kyseessä ei johtajansa mukaan ole normaali taidegalleria. Vai onko niin, että galaksien tuntija Gallen-Kallela-Sirén pitää Kluuvin galleria -nimikettä jäännöksenä ostosgallerioista tai netin pornogallerioista – niistähän varmaan löytyy galleristillekin arvaamatonta tarjontaa.

Gallen-Kallela-Sirén kehui kirjoituksessaan, ettei hän eikä museon muu johto välittänyt tutustua näyttelyyn ennalta. Onko museonjohtajan peli jo menetetty, jos pitää mennä julkisesti ilmoittamaan, että taide ei kiinnosta edes omien tilojen kohdalla. Ehkä Gallen-Kallela-Sirénin kannattaisi mennä itseensä ja miettiä, mitä virkaa on johtaa taidemuseota, jos taide ei kiinnosta. Jäljelle saattaa jäädä pelkkä tyhjä hinku valtaan. Oli ilo tavata Leipzigissa Halle l4:ssa Gallen-Kallela-Sirénin taktiikalle täysin päinvastaista porukkaa, taiteellisia johtajia ja muuta henkilökuntaa, joiden yöunet näyttelyn alla jäivät todella minimaalisiksi.

Gallen-Kallela-Sirenille pieni neuvo: Mikään ei estä suurtakaan taidejohtajaa tutustumasta taiteeseen, ennen kuin alkaa siitä pamista. Jos taktiikkana on valittaa medioissa, että taide ei kiinnosta eikä siihen jaksa tutustua, ei pidä ihmetellä, jos kaikki eivät arvosta itsetyytyväisyydessään lepäävää suurta johtajaa. Mikä laiskuus tai ylenkatse esti Gallen-Kallela-Siréniä tutustumasta näyttelysuunnitelmaan, ottamasta yhteyttä taiteilijaan ennen näyttelyä, jos suunnitelmassa oli jotain epäselvää. Ja mikä estää varsinkaan tulemasta paikalle kun näyttelyä rakennetaan. Yleensä laiskuudesta kannattaa syyttää vain itseä, mutta suurten johtajien laiskuus on tunnetusti usein maan matosten, tässä tapauksessa taiteiljoiden, vika.

Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa on monta muutakin kiinnostavaa pointtia. Esimerkiksi se, että herra, joka muistaa mainostaa itseään Ph.D:ksi, ei taida osata erottaa mielipiteitä ja tosiasioita. Jos tulkitsee julkisen toimijan menettelyä opportunistiseksi, kyse on aina pelkästä mielipiteestä, sillä eihän opportunismia voi todistaa. Mutta mikä sen parempi, jos viimeinkin pääsemme puimaan tosiasioita. Esimerkiksi sitä miten eräs yksityishenkilöksi itseään väittävä museonjohtaja, taikka sitten vuokraisäntä, tuli vuokraamaani tilaan hajottamaan teokseni – yleensä tällaista pidetään rikosasiana. Komiikka on nykytaiteessa melko harvinaista, onneksi Gallen-Kallela-Sirénin johtajuuden käänteet tarjoavat uusia mahdollisuuksia koomisille ulottuvuuksille nykytaiteessa.

Alakuvassa vuokraisäntä, joka sanoo olevansa paikalla yksityishenkilönä, pistämässä kiireen vilkkaa teosrakenteita pinoon. On estettävä menestysbisneksen sanallinenkin kritiikki hinnalla millä hyvänsä.

Tässä 5.5. Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa julkaistu keskustelupuheenvuoroni:

Palataan tosiasioihin, Gallen-Kallela-Sirén

Ulla Karttunen vastaa Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin näkemyksiin Neitsythuorakirkon tapauksesta.

Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén (HS 27.4.) esittää omia näkemyksiään faktoina ja levittää virheellistä tietoa Neitsythuorakirkko-teokseni osalta.

Gallen-Kallela-Sirén esittää, että Helsingin taidemuseon alainen Kluuvin galleria ei olisi ollut tietoinen vuonna 2008 tulossa olleen näyttelyni sisällöstä ennakolta. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Galleriasta vastannut henkilökunta seurasi näyttelyn valmistumista jo ennen pystyttämistä ja oli mukana sen rakentamisen aikana. Jos museon johto ei osaltaan tutustu ennalta galleriansa näyttelyihin, se kertoo välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan.

Gallen-Kallela-Sirén väittää myös, että näyttelyaikahakemukseni ei olisi kertonut teoksen aiotusta sisällöstä. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Asian voi varmistaa käräjäoikeuden pöytäkirjoista.

Gallen-Kallela-Sirén otti tapauksen tiedottamisesta museossa yksinoikeuden – vaikka nyt hän väittää, ettei tiennyt mitään koko asiasta. Asemansa perusteella hän pääsi levittämään harhaanjohtavia näkemyksiä koko prosessin ajan. Toivottavasti tuleva tutkimus tarttuu aiheeseen, joka kertoo paljon taiteen, vallan ja sensuurin yhteyksistä.

Gallen-Kallela-Sirén vertaa galleriatoimintaa asunnonvuokraukseen. On alentavaa Kluuvin galleriaa kohtaan pitää sitä normaalin taidegallerian sijaan pelkkänä vuokrattavana tilana. Taidemaailman ammattilaiset pitävät näkemystä naurettavana. Tietenkin museot tuottavat omia näyttelyjä ja gallerioihin puolestaan taiteilijat tekevät itse suunnittelemiaan kokonaisuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että galleriat eivät asettuisi linjansa ja taiteilijoidensa taakse.

Gallen-Kallela-Sirénin kulttuurihistoriallinen tietämys on varsin ohut, ellei hän tiedä että kulttuurisodissa ja taidesensuuritapauksissa taustatahot, kuten kustantajat, museot tai galleriat, yleensä asettuvat tukemaan taiteilijaansa.

Jos Gallen-Kallela-Sirénin väite pelkästä vuokraisännyydestä pitäisi paikkansa, miten on mahdollista se, että hän ensimmäisenä aukiolopäivänä on tunkeutunut tilaan pistämään pinoon täysin laillisia teosrakenteita? Gallen-Kallela-Sirén väitti minulle tuolloin olevansa paikalla galleriassa yksityishenkilönä. Yleensä yksityishenklöillä ei ole lupaa puuttua teokseen, saati purkaa sitä.

Myöhemmin tiedotustilaisuudessa Gallen-Kallela-Sirén perusteli teoksen purkamista väittämällä, että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä teoksia. Miten niin museo? Kysehän piti olla vuokratilasta. Samalla Gallen-Kallela-Sirén linjaa, ettei hän tiedä sitä, että suuri osa nykytaiteesta on prosessinomaista ja teoksen valmiudesta päättää taiteilija, ei vuokraisäntä eikä johtaja.

Kaupungin taidemuseo ansaitsisi asiantuntevamman, nykytaiteesta ja sen esittämisestä alkeet tietävän museonjohtajan.”

Yllä kuvakaappaukset Fala Fellinin ja Pirkka-Pekka Pasolinin mainiosta Youtube-videosta The Guggenheim Strein – Galaksien Taistelu (katso video tästä). Video antaa vihiä siitä, että suuren johtajamme avut ovat ennen kaikkea koomisen taiteen inspiroijana ja materiaalina – galaktiset teoriat ja taidemaailman faktat onnistuvat paljon kökömmin.

Monen suuren johtajan ongelmaksi on noussut mieltymys pönöttämisen, mammonan ja vallan tarjoamiin näennäisiin voittoihin. Ei ole galaksien sankaria ilmaan asiaan kuuluvaa kulissia. Mutta yritys hallita tietämättömyydellä tarjoaa jokaisessa sadussa, ja varsinkin tositarinassa, karun lopun: tosiasiat tuppaavat vähitellen tulemaan esille, pöyhkeimmätkin kulissit kaatuvat.

Esteetikko Anita Seppä analysoi (HS 16.5.2012) moralisoivan ajan ja tuotteistuneen taidekäsityksen liittoa osuvasti:

”Ahdasmielinen moralismi ja taiteen kirjaimellisesti ottaminen ovat huolestuttavia trendejä. Taide kykenee käsittelemään hirveän monimutkaisia arvoristiriitoja hyvin rikkaalla tavalla. Sitä rikkautta pitää puolustaa. Taide ei voi olla pelkästään sisäsiistiä, harmonista, kaunista ja tuotteistettavaa, koska se maailma, jota se käsittelee, ei myöskään ole sellainen.”

Mainokset

%d bloggers like this: