erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]


Yhteiskuntakritiikkiä ja pilvenpiirtäjiä

 

DSC01239

Sosiologian maailmankongressi järjestettiin heinäkuussa Yokohamassa, Japanissa. Teemana oli maailmassa vallitseva eriarvoisuus ja sen haasteet sosiologialle.

Kongressi oli loistava, paras niistä sosiologian kokoontumisista, joissa olen ollut mukana: teema nousi kerrankin esille esitelmissä ja mukana oli aimo annos terävää yhteiskunta- ja kapitalismikritiikkiä.

Mielenkiintoisen kontrastin aiheelle antoi kokouspaikka, hulppeiden pilvenpiirtäjien leimaama vauras hotelli- ja ostoskeskusalue.

DSC01277

 

XVIII ISA World Congress of Sociology: Facing an Unequal World: Challenges for Global Sociology. 13-19 July 2014, Yokohama, Japan.

Mainokset

Suomi huipulle itseään huiputtamalla

Taas saatiin yksi näytös todellisuuden itsensä tuottamaan reality-sarjaan nimeltä Kapitalismi uskontona, tapaus Suomi.

Uskonnot perustavat valtansa paljolti sanankuuliaisuuteen. Niin myös ensimmäisen globaalin uskonnon sijaa tavoitteleva kapitalismi. Mantujen yli jylisee yksi tai kaksi sanaa. Ja siten mennään perässä, päättäjät etunenässä.

Kaukaiseen pohjolaan kiiri ilosanoma: kasvu, luovuus, innovaatio. Ihan huippua. Pekka Himanen osasi ladella oikeat käsitteet, ja johan kokoomuspoliitikot ja valtiovalta suihkivat perässä taivaan porteille.

Nyt se on paljastunut, paras suomalainen huippuinnovaatio:

Itsensä markkinoinnin huippuosaajana huipputunnetuksi tullut huippufilosofi sai huippupäättäjät pulittamaan huippupalkkiot.

Ei vain kerran vaan toistamiseen.

Voisko huipumpaa ollakaan.

Suomea voisi vastedes markkinoida itsensähuiputtamisen kärkimaana. Tällainen mainoskampanja tulee halvemmaksi kuin huippuosaajan lanseeraaminen toistamaan huippumantraa.

Himas-Katais-Suomi-huipulle-gate käy esimerkistä miten todellisuus toteuttaa parhaimmat vitsit. Tulipahan uusi erä suomalaisesta rakenteisiin sitoutuneesta korruptiosta, sanankuuliaisuudesta ja markkinaliturgian hyvin maksetusta tyhjyydestä esille.

Angelo Himanen (2)

Kuvassa Angelo Pekka Himanen tuomassa ilosanomaa Suomelle. Jokainen filosofi, joka pystyy näennäis-humanisoimaan taivaalliseksi liturgiaksi uusliberalismin kovan ytimen, ansaitsee huippupalkkiot.

Himasen Kestävän kasvun malli -hankesuunnitelma toistaa toistamistaan sanoja huippuryhmä, huipputaso, huippufoorumi ja selittää niitä kuvauksilla kuten korkeimman tason, johtavan tason, korkeimman profiilin tai tunnetuimpia, johtava, kansainvälisesti johtavia, maailman johtava.

Maailmaa johtaa huipputason huippuliturgian huippuunsa viety ellei suorastaan johtava onttous.

Mutta mitä siitä, sillä markkinaliturgian kohdalla jo usko tekee autuaaksi. Ja huippu-jargonia suoltava saarnamies vetää liksat päältä.


Kumpi on kumpi? Ihmislajin älyllisestä kehityksestä.

Alexander Stubb osoitti taannoin, että yksinkertaisetkin eronteot ovat hänelle ylivoimaisia.

Stubb ei kertomansa mukaan osaa erottaa väkivallantekoa ja asiapitoisen tietokirjan kirjoittamista tai siitä keskustelemista. Hänelle ne ovat molemmat ääritoimintaa ja sellaisena tuomittavia.

Asialla on sekä yleinen että yksityinen puolensa. Yksityisellä tasolla voimme sääliä Stubbin päättelykyvyn alkeellisuutta, todisteita sivistymättömästä alisuoriutujasta. Yleisemmällä tasolla asia on hieman vakavampi, kun ministeritason toimija ei kykene näkemään puukolla iskemistä väkivaltana eikä asetu sellaista tuomitsemaan.

Ilmeisesti Stubb ei tiedä sitäkään, toisin kuin väkivallantekoon lausunnollaan reagoinut sananvapausjärjestö Suomen Pen, että kirjojen kirjoittaminen ja kirjoista järjestettävät tilaisuudet ovat oleellinen osa sananvapautta.

Stubbin lausumien perusteella uskomus ihmislajin kehityksestä alkeellisemmista muodoista kohti kehittyneempiä vaikuttaa katteettomalta kehitysoptimismilta.

Onko ihminen kehittynyt rotankokoisesta alkueläimestä mihinkään? Vai onko kehitys sittenkin ollut taannehtivaa?

Ihmiskunnan esirotta ja jälki-

Vasemmalla ihmiskunnan esirotta, ”Humanity’s Great-Grand-Rat” (kuten Time-lehden Tiede-osasto otsikoi), oikealla pitäisi olla kehittyneempi versio. Vaan onko sittenkään?

Stubb toi julki tietämättömyytensä osuvaan aikaan, Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa –kirjan keskustelutilaisuudessa tapahtunutta puukotusta seuraavana päivänä. Twitter-viesti kysyi,  ”Voisiko joku kertoa mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikeasti tiedä. Kertokaa please.”

Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen (HS 7.2.2013) puuttui Stubbin twiittaukseen ja ihmetteli, jos ministeri tosiaan on niin tietämätön, miksei hän käytä asiantuntijakaartinsa tietoja. Kekkonen kysyi, eikö monessa muussa maassa vastaava lausunto merkittävältä poliittiselta toimijalta juuri tapahtuneen väkivaltatapauksen jälkeen olisi johtanut kysymykseen, onko ministeri tehtäviensä tasolla.

Stubbin lausunto on luettavissa väkivallan oikeuttamisena. Se pyrki tekemään puukotusiskusta muka kahden osapuolen kahakan, jossa väkivalta olisi luvallinen diskurssin osa, muka keskustelua, ja vain vastaus aiempaan ääritoimintaan. Media toimi varsin hampaattomasti Stubbin väkivallan oikeuttamisen edessä. – On todennäköistä, että tuleva tutkimus ei vain lue Jyväskylän väkivaltakohtausta eräänä äärioikeiston hyökkäyksena, vaan näkee tapauksen ympärillä käydyssä ja käymättömässä poliittisessa keskustelussa ilmentymiä Suomen yleisestä oikeistolaistumiskehityksestä, jossa jopa ääriryhmien kannanotot tai ainakin niiden puoltaminen ovat alkaneet normalisoitua arkipäiväksi ja oletustilaksi.

Stubb kysyi eroa äärioikeiston ja –vasemmiston välillä. Kysymys on jo valmis vastaus myös siinä, että kukaan ei ole onnistunut nostamaan esille viimeaikaista vasemmistolaisryhmittymän väkivallantekoa, ainakaan Suomesta. Kirjojen kirjoittaminen ja niistä keskusteleminen on varsin normaalia toimintaa ihmisyhteisöissä, ääritoimintana sitä pitää vain ihmiskehitykseltään kyseenalaiseen suuntaan hairahtunut jyrsijä.


Kuka maksaa innovaation? Millainen köyhäinapu on miljonäärille oikeudenmukaisin?

Björn ”Nalle” Wahlroos on uutistietojen mukaan saanut viime vuonna 262 630 euroa viljelijätukea. ”Avustukset sille, jolla jo ennestään on liikaa” –politiikka jatkaa voittokulkuaan. Eikös tämä mies ollut köyhäinapua vastaan? Vaikka onkin vähäosainen ja yhteiskunnan apua tarvitseva. Miksi hän siis suostuu nostamaan avitus-roponsa?

”Lopuksi, oikeudenmukaista tulonjakoa on erittäin vaikea määritellä.” Näin papillisen hermeettisesti lausuu Wahlroos kirjassaan. Onhan se vaikea määritellä, pitäisikö 9,3  miljoonan tulojen lisäksi saada köyhäinapua 260 tuhatta vai 328 tuhatta. Kyllä siinä viisaammaltakin menee sormi suuhun, ei ihme että Wahlroosilta. Ilmanko toinen yhtä hölmö (Alex Stubb) rientää kehumaan kirja-arviossaan Wahlroosia ”syväksi ajattelijaksi”.

Näin synkästi meillä Suomessa menee syvän ajattelun rappeutuvalla saralla. Mutta onneksi vähäosaisilla on nuo avustuksensa, jotta pääsevät rentoutumaan Nizzaan syvän ajattelun tuomasta kolotuksesta ja vaivasta.

Padre Wahlroos (s)

Padre Wahlroos on ollut mielessäni monestakin syystä. Olen viime aikoina lukenut hänen kirjaansa Markkinat ja demokratia, olen väsännyt Padresta suomalaisen uusliberalismin suojeluspyhimystä tulossa olevaan, kapitalismia uskontona käsittelevään kirjaani ja vasta nähdyssä teatteriesityksessä tuli niinikään vastaan oman satukuvaelmani hahmoja Apusesta Wahlroosiin. Oli positiivista nähdä, että joku muukin vaivaa päätään nykyajan messiaiden viihdyttävällä ilosanomalla.

Angelo Apunen ja kapitalismin ilosanoma (s)

Angelo Matti Apunen, pelastaja demokratian pimeässä yössä. Vuonna 2014 ilmestyvän Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena -kirjan (Ulla Karttunen) kuvitusta.

Teatteri Ab Totuuden Torvi Oy:n näytelmä Kuka maksaa innovaation? vieraili tammmikuun lopulla Temppeliaukion kirkossa ja Kansallisteatterin lavaklubilla. Käsikirjoitus ja ohjaus oli nuoren teatterintekijän Taneli Maljasen. Ryhmä oli kokonaisuudessaan hyvä ja hommassa mukana. Kukaan ei noussut näyttämölle vain näyttelijäntaitoaan tai omaa narsismiaan esittelemään, vaan siksi, että oli sanottavaa.

Esitys oli energinen ja loistava, harvinaisen suoraa uusliberalistisen yhteiskunnan tyhjyyttään puhkuvan arvomaailman kritiikkiä. Ja liian konkreettisia esimerkkejä (nuorten itsemurhat) siitä, mihin ajan oletusarvot johtavat.

Kuka maksaa innovaation? toi näyttämölle koko sen viihtymisen talouden, jolla tulosta tehdään ja ihmistä tyhmennetään. Ja tyhjennetään eettisestä ajattelusta. On vain terve reaktio, jos nuorta ihmistä tuossa tyhjyydessä vituttaa, vaikka vitutus pyritäänkin diagnosoimaan yhteiskuntakelpoiseksi alistuneisuudeksi.

Koomista puolestaan oli, miten median piti taas kerran vääntää kohua tyhjästä, asian vierestä. Esitys pääsi eli joutui lööppeihin saakka siksi, että yksi kirkkoherraa löysi näytelmästä alastomuutta ja muuta rienaavaa, aivan niin kuin sitä ei paljon enemmän tunkisi kotitelevisiosta tai niistä keltaisista lehdyköistä, joihin kirkkoherra änkesi kohua julistamaan. Keltaisen median ja kirkkoherran olisi kannattanut muistaa, että jos keskittyy kuuntelemaan asiaa, ei muista tonkia nenäänsä ja löytää sieltä räkää. Mutta eihän kuullun ymmärtäminen enää suoritusyhteiskunnassa ole muodissa tai kannattavaa. Pahastumisesta saa nopeammat liksat & kiksit.

Näytelmä oli tyhjälle kohulle täysin päinvastainen – asiallinen, tutkiva, opetuksellinen, julistavakin – ja sellaisena poikkeuksellinen ja kunnioitettava tänä aikana.

Tämähän on tullut tutuksi jo aiempien vuosien markkinakriittisen taiteen vastaanotosta: ei kannata kuunnella sanottua ja sanomaa, kun on kiire jo mennä huutamaan tuomionsa aivan muusta kuin mitä asia koski.


Taiteensosiologiaa ja Klimtiä Wienissä

Wien 1

Wienissä järjestetyssä ESAN, Euroopan sosiologian järjestön, taiteensosiologisessa kongressissa aiheena olivat tänä vuonna taiteelliset strategiat. Artistic Practices -kongressi kokosi taiteensosiologeja ympäri maailmaa.

Kongressin antina oli tuottaa laaja katsaus monenlaisiin ja usein monimutkaisiin liitoskohtiin taiteen ja yhteiskunnan välillä. Silloin kun taiteen menetelmiä pohditaan irrallaan yhteiskunnallisista käytännöistä, taide on tapana jo lähtökohtaisesti eristää todellisuudesta irrotetuksi, pelkästään esteettisin perustein toimivaksi sfääriksi. Äärimmäisenä tällainen lähestymistapa nihiloi taiteen yhteiskuntakriittiset mahdollisuudet. Estetiikan taustasta lähteneelle ja Suomen kaltaisessa markkinavetoisessa taidemaailmassa eläneelle sosiologien yhteiskunnallisempi lähestymistapa taiteeseen on mitä tervetullein.

Taiteensosiologisen tarkastelutavan ongelmaksi tai puutteeksi puolestaan saattaa jäädä jämähtäminen pelkkien empiiristen faktojen kokoelmaksi, uskalluksen puute tehdä taidetta tai yhteiskuntaa koskevia laajempia, filosofisempia vetoja – tästäkin suunnasta tuli taas kerran Wienissä todisteita. Voikin sanoa, että taiteensosiologia kaipaa filosofiaa ja estetiikkaa, kun taas estetiikka tarvitsee taiteensosiologiaa ja yhteiskunnallista otetta.  Itse olen kuuluttanut yhteiskuntatieteistä vaikutteita saanutta mutta filosofisuutensa säilyttänyttä yhteiskuntakriittistä estetiikkaa. Todellisen maailman estetiikalla olisi paljon tutkimussarkaa esteettisen talouden ja visuaalisen kulttuurin yhteiskunnassa.

Kongressiesitelmien mielenkiintoisimmasta päästä oli esimerkiksi katsaus erilaisten esteettisten strategioiden rooleihin arabikeväässä (Craig Robertson). Vaativasta, tuoreesta ja todella taiteen ja yhteiskunnan rajalla olevasta aiheesta oli saatu kokoon laaja ja mielenkiintoinen aineisto.

Eräs kysymys aihetti yleisökeskustelussa ihmetystä jälleen kerran: Miten on mahdollista, että sivistyneessä länsimaassa halutaan sensuroida kritiikki ilmiöstä, jota markkinapaikallaan pidetään sallittuna, kuluttajien suosimana populaarikulttuurina. – Neitsythuorakirkon tapausta käsitteli osaltaan kaksikin esitystä. Erkki Sevänen luennoi kapitalistisen talouden ja pornoistumisen yleensä kritiikittä kohdatusta liitosta ja taiteen mahdollisuuksista tuon alueen kritiikkiin, esimerkkeinään ranskalaisen nykykirjailijan Michel Houllebecqin tuotanto, sekä ennen kaikkea Neitsythuorakirkko.

Seväsen esityksen jälkeen sosiologien ammatillisen yleisön suusta kuultiin äimistyneen ekspressiivisiä ihmetyksiä siitä, miten suomalainen tapaus ylipäätään oli mahdollinen. Pidettiin käsittämättömänä, että nykyaikaisessa kehittyneessä valtiossa voidaan toimia niin, että ilmiö hyväksytään tai siltä ummistetaan silmät, mutta sen kritiikki taiteessa johtaa oikeuteen. Kongressissa käyty keskustelu olisi ollut varsin terveellistä kuultavaa sensuurin puoltajaksi ongelmitta siirtyneelle suomalaiselle taide-eliitille, samoin kuin täkäläiselle medialle, joka minimaalisen informaation välityksellään mahdollisesti maksimaalisen mutta tietosisällöiltään tyhjän kohun.

Oma esitykseni pohti taideteosta digitaalisen uusintamisensa aikakaudella: etiikkaa & estetiikkaa ylitsevuotavan julkisuuden uni- ja lumemaailmassa. Digitaalisen uusintamisen aikakausi on merkinnyt representaatioden volyymin ja voiman moninkertaistumista, media- ja markkinapintojen pornoistumista ja tiedonvälityksen yksiulotteistumista.

Wien 2

Tupa oli täynnä, kun Artistic Practices -kongressi avattiin Wienin musiikkisosiologian laitoksella.

Wien 3

Vaikka Wien on monikulttuurinen, katu- ja kaupunkikuvaa sävytti – monenkin ulkomaisen kongressiosallistujan mielestä – porvarillinen jähmeys, innottomuus ja arkipäivän luovien strategioiden puute.

Wien 4

Luentojen lisäksi ohjelmaan kuului mm. John Cage –konsertti ja illanvietto nykytaiteen museolla.

Wien 5

Wien 6

Kongressiosallistuja Ulla K. ESSL-taidemuseon parvella.

Wien Belvedere DSC08869

Belvedere-linnassa pääsi näkemään erään Gustav Klimtin 150-juhlavuoden päänäyttelyistä. Juhlanäyttely on avoinna vuoden 2013 tammikuun lopulle.

TallennaTallenna


Rikollinen nainen saa paikan Goethen talosta

kuvia installaatiosta Ulla KarttunenDonna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, ACC Galerie, Weimar 25.8.-18.11.2012, valokuvat/photographs Claus Bach

ACC-galleria sijaitsee Goethen ensimmäisessä Weimarin residenssissa, sokkeloisessa vanhassa talossa kulttuurituristien kansoittamassa historiallisessa pikkukaupungissa. Donna Criminale -installaatio sai siis Leipzigin valtaisaan teollisuushalliin verrattuna varsin erilaisen mutta mielenkiintoisen ympäristön. Ystävällisesti D.Criminalen käyttöön luovutettiin gallerian makein barokkikattoinen tila, jossa ylevä vessapaperihirtetty sai haaveellisesti silmäillä ikkunoista avautuvaa illankajoa.

Ihailla sopii Halle 14:n ja ACC-gallerian väkeä, aivan mahtavia ja aidosti taiteesta kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät laske työtuntejaan. Tavanomaistahan on, että ripustaminen vie näyttelyn alla jopa aamuyön tunteihin saakka.

Weimarissa on kuulu Bauhaus-yliopisto; Goetheä ja Schilleriä on tarjolla joka muodossa, arkistoista piparkakkumuotteihin. Pikkukaupunki henkii kyldyyrin kermaista idylliä, mutta ei tarvitse mennä kovin paljon kaupungin ulkopuolelle, kun maisemat jo muuttuvat varsin painostaviksi, Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla.

Oikeastaan kaikki jäi näkemättä (Buchenwaldin öiselle portille sentään päästiin kauhua nieleskelemään jo keväällä Leipzigin avauksen yhteydessä), aikahan kuluu näyttelyreissuissa uurastaessa. On niin saatanallisen työlästä ja haurasta työstettäväksi ja veistettäväksi tuo vessapapru, ei ihme, ettei sillä ole laajempaa kysyntää taiteilijoiden materiaalina. Mutta jäi tunne, että pääsisipä vielä tarkemmin syynäilemään seutua joskus, kuuluvathan Goethe ja Nietzsche nuoruuden suosikkeihin.

Täällä asui Goethe 1776-1777, kertoo plakaatti talon seinässä. Taiteilijoita ja gallerian väkeä aamukahvilla avajaisten jälkeisenä päivänä.

Puškinin patsas silmäilee Weimaria


21. vuosisadan taidekriminaalit vaihtavat maisemaa

kuvia installaatiosta Ulla Karttunen, Donna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, Halle 14, Leipzig, valokuvat/photographs Claus Bach

Kolmikuukautisen aukiolonsa jälkeen näyttely taiteesta ja rikoksesta 21. vuosisadalla on nyt pistetty pakettiin ja hyvää vauhtia matkalla seuraavaan näyttelypaikkaan, Weimarin ACC-galleriaan.

Installaatio Donna Criminale Halle 14:ssa oli kooltaan kaikkien aikojen isoin taidekeskuksen historiassa, niin ainakin arvioi paikan taiteellinen johtaja ja näyttelyn kuraattori Frank Motz. Teos käsitti noin tuhat neliömetriä.

Katsojia oli jo avajaisviikonloppuna rutkasti, koska entisen puuvillatehtaan galleriakeskittymän kevätkierros kerää jopa parikymmentätuhatta kävijää.

Alla muutama ote D. Criminalen verihanskoista medioissa. Arvioissa ihmeteltiin, miten vapaista vapaimmaksi oletettu, taiteen paratiisilintu, voi joutua häkkiin, vieläpä demokraattiseksi ja valveutuneeksi itseään luulevassa maassa.


Constructing Leipzig exhibition

 

 


Vaatimus silmäsiteestä

sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold, 2011 (yllä: Kissaeläimeksi tekeytynyt henkilö; alla: Plastic Blindness)

Blindfold-näyttelyn yhteydessä järjestettiin Slovenian tiede- ja taideakatemian tiloissa kansainvälinen symposiumi  Blindfold: Censorship, Art  and Voluntary blindness.

Se kokosi aktiivisen tutkija- ja taiteilijajoukon keskustelemaan taiteen ja sensuurin välisestä kentästä. Otsikkonsa symposiumi oli saanut uusimmasta teossarjastani Blindfold, jossa markkinatodellisuus on maskeerattu silmäsitein tuntemattomaksi.

Sitähän Neitsythuorakirkon tapauksen yhteydessä niin moni, oikeusistuimesta mediaan ja jopa visuaalisen kulttuurin tutkijoihin, paradoksaalisesti vaati: että julkkiksia ja brändejä saa käsitellä vain, jos julkisista julkisin tehdään tunnistamattomaksi. Niin että markkinoiden tuotteistamisen ja poseeraamisen strategiat piiloutuvat näkymättömiin.

Voiko todellisuutta käsitellä taiteessa, tutkimuksessa tai tiedonvälityksessä, jos se ensin vaaditaan tunnistamattomaksi piilotettavaksi? Ei tietenkään.

Ehkä vain Suomessa mainostutkija älyää vaatia mainosten hunnuttamista ennen kuin niitä voidaan käsitellä. Mutta niin kävi. Absurdi vaatimus, kun kyse on julkisesta markkinatodellisuudesta, julkisuuden hakemisesta mainoskuvia levittämällä; ilmiöistä, jotka pystyvät vallitsemaan vain silmien poiskääntämisen, vapaaehtoisen sokeuden voimin.

Blindfold: Censorship, Art and Voluntary Blindness -symposiumin kenttään kuuluivat laajasti aiheet taiteen ja sensuurin väliltä. Kuultiin sensuuritapauksista eri maista, käsiteltiin kysymyksiä lain ja yhteiskunnan, median ja moraalin väliltä.

Symposiumin pääesiintyjä oli lukuisista taidesensuuria käsittelevistä kirjoista tunnettu Svetlana Mintcheva Yhdysvalloista. Mintcheva toimii ohjelmajohtajana kansallisessa sensuurinvastaisessa järjestössä NCAC:ssa, the National Coalition Against Censorhipissä. Myös akateemisella urallaan Mintcheva on keskittynyt provokatiivisen taiteen ja sen yhteiskuntapoliittisten kontekstien tutkimukseen. Mintchevan aiheena oli: ”Seksi, jumalanpilkka, terrorismi: Taide ja sananvapaus tunteenomaisen politiikan aikakautena”.


Oikeuden markkinallistuminen

Strauss-Kahnilla on rutkasti tukijoita ja salaliitto-teoriat kukoistavat mielikuvituksellisen vahvoina. CSA:n tutkimuksen mukaan yli puolet ranskalaisista uskoo salaliittoon, sosialisteista 70 prosenttia. Kaipa kyseessä on ainakin siivoojien salaliitto, joka yksinkertaisimmillaan toteutuu niin, että lähetetään siivooja tavanomaiseen työhönsä.

Minkä sortin aatteen oli määrä hallita Ranskan maata, kunnes salaliitto iski kiilansa väliin?

Shamppanjasosialismin perustavia eettisiä rakenteita voi miettiä vaikka ulkomaisten lehtien äskettäisten tietojen valossa.  Useissa lehdissä, mm. Libérationissa, on puitu New York Postissa alkujaan julkaistua tietoa, jonka mukaan Strauss-Kahnin tukijoukot ovat ottaneet yhteyttä hotellisiivoojan sukulaisiin Guineassa ja ehdottaneet rahallista tukea, jotta siivooja perääntyisi ja asiassa päästäisiin sopuratkaisuun. ”Raha puolustusaseena”, uutisoi Libération. Raha tuo oikeutta, tai pikemmin korvaa oikeuden. Miljoonasummista puhuttiin, kun kuukausipalkka Ofeliaksi nimitetyn siivoojan sukulaisilla saattoi olla 30 euron luokkaa. Maapallon köyhimpiä oltiin ostamassa raiskauspalvelutyöntekijöiksi, maineenputsaajiksi, hiljaisuudenpalauttajiksi.

Mahdollisessa rahallisessa tarjouksessa hiljentää raiskausyrityksen oikeuteen vievä (oli uutinen totta tai huhua, vähintään se on painettua spekulaatiota, ja näyttivätpä uutistoimistot saaneen kiinni Guinean sukulaisia kuvia ja lausuntoja varten) kiinnostaa ennen kaikkea asian filosofinen puoli. Nähtävästi joko Strauss-Kahnin tukijoukot tai ainakin huomattava osa lehdistöä pitävät aivan mahdollisena oikeuden ostamista, hiljaisuuden ostamista. Raiskaukset katsotaan siis aivan luvallisiksi, ainakin suurille johtajille, jos ne vain hyvitetään asianmukaisin taloudellisin korvauksin.

Kyseiset uutiset tarjoavat mitä oivallisimman esimerkin valtaa ja oikeutta koskevista käsityksistä tämän päivän maailmassa. Jos ihmisellä on tarpeeksi valtaa ja rahaa, kuten Strauss-Kahnilla, hän voi, yleisen hyväksynnän alaisena, ostaa kaikki haluamansa elikot orjikseen. Näitä voi sitten vietellä tai raiskata, kulloisenkin halunsa mukaan. Jos asiasta uhkaa nousta äläkkä tai oikeusjuttu, maksetaan metelöijä perääntymään ja hiljaiseksi.

Pallomme suurimmille johtajille näyttää prostituution malli vaivihkaa nousseen laiksi yli muiden, oikeuden ylimmäksi eetokseksi ja esikuvaksi. Raiskauskin on markkinataloudessa sovittavissa yhteisten pelisääntöjen alaiseksi kaupaksi.

Toisaalta, lienee vain realistista, että oikeuden markkinallistunut luonne tulee esiin muuallakin kuin Neitsythuorakirkon tapauksessa. Siinähän oikeutta tulkittiin markkinoiden edun mukaisesti. Markkinoiden erästä hyvintoimivaa osaa ei saanut kritisoida, jottei tehtäisi hallaa tuottavalle bisnekselle ja kuluttajien suosimalle viihteelle. Yhdet ja samat kuvat markkinoilla ja taiteessa saivat vastakkaisen kohtelun. Markkinoilla leviävät miljoonapainokset ovat hyväksyttyjä ja oivallista toimintaa, vasta kriittinen taide muuttaa kannustetun bisneksen ja sallitun viihteen kielletyksi.