erään kadonneen kirkon tapaus [[ neitsythuorakirkko ]]


Markkinatalous uskontona

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan (29.7.2018) arvostetun historiantutkijan, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professorin Markku Kuisman laajan haastattelun otsikolla Viimeinen luento. Kuisma puhui markkinalogiikan ja -liturgian tunkeutumisesta yhteiskunnan eri alueille. ”Nyt markkinataloudesta on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto”, Kuisma sanoi.

Suomen johtaviin taloushistorian tuntijoihin kuuluva Markku Kuisma Hesarissa 29.7.2018. Vastaavaa kertoi 4 vuotta aiemmin Ulla Karttunen kirjansa Donna Criminale alaotsikossa: Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena

Hesarin pääkirjoitus (3.8.2018) jatkaa teemasta ja viittaa Kuisman – jota kutsutaan yhdeksi Suomen johtavista taloushistorian tuntijoista – näkemyksiin markkina-ajattelun tunkeutumisesta eri osa-alueille ja markkinataloudesta jo uskontoa muistuttavana.

Erittäin positiivista, että Hesarin usein harjoittamaan markkinamyötäilyyn tuli pieni särö. Jo oli aikakin. Kuisman haastattelu on erittäin tärkeä artikkeli, johon kannattaa palata.

Muutaman vuoden takainen kirjani Donna Criminale muuten kertoi jo alaotsikossaan saman tiedon, jota HS nyt juhlii. Mitä Donna Criminale edellä, sitä maan johtava taloushistorian tuntija ja Helsingin Sanomat perässä. Vain noin neljän vuoden viiveellä.

Ulla Karttunen, 2014, Donna Criminale: kirja tarkastelee Neitsythuorakirkko-teosta seuranneen oikeus- ja mediakäsittelyn yhteiskunnallisia liityntöjä. Kuvataiteilija Ulla Karttunen on myös käsitellyt näitä teemoja useissa ulkomaisissa konferenssiluennoissaan, joista Pekingin (2010) ja Torinon (2013) luennot on otettu mukaan kirjaan

Neljä vuotta sitten julkaistu kirjani Donna Criminale käsitteli alaotsikosta alkaen vastaavasti markkinataloutta uskonnon kaltaisena entiteettinä: ”Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena”. Donna Criminalen ennuste globaalista uskonnosta taisi siis viimeaikaisten arvioiden mukaan osua oikeaan.

Kirja käsittelee Neitsythuorakirkon tapauksen yhteiskunnallisia liityntöjä ja tämän pienen ennakkotapauksen pohjalta seurauksia, joita markkinapohjainen etiikka tarjoaa yhteiskuntaelämälle. Markkinaperustaisuuden tunkeutuessa elämän eri alueille myös käsitykset oikeudesta, etiikasta ja jumalanpilkasta alkavat asettua toisin.

Näitä markkinauskonnon eettisiä seuraamuksia Kuisma tai HS eivät juuri vielä käsittele, vaikkakin HS patistaa ”On syytä keskustella arvoista.”

Ulla Karttunen: Donna Criminale, 2014

Jokaisella uskonnolla on enkelinsä. Aukeama Donna Criminale -kirjasta.

Jos ja kun markkinat valtaavat merkitysherruuden ja markkinalogiikka korvaa eettisen ajattelun, pahinta jumalanpilkkaa on silloin markkinoiden ylevyyden epäily, markkinakritiikki aletaan kokea jopa rikoksena – juuri näin Neitsythuorakirkon oikeus- ja mediakäsittelyssä tapahtui.

Ketään ei häirinnyt menestyksekäs ja valtavirtainen populaarikulttuurin osa-alue, teinipornosivustot, erään vaatimattoman taideteoksen ulkopuolella. Vasta taiteessa esitetty mainstream-markkinoiden kritiikki koettiin skandaalimaisena ja yhteiskuntarauhaa uhkaavana. Markkinoiden pyhyyttä oli loukattu kyseenalaistuksella siitä, ettei valinnanvapaudesta seuraava tarjonnanrunsaus takaakaan kaikkia eettisyyden ja lastensuojelun edellytyksiä.

Ulla Karttunen: ”Donna Criminale: Kapitalismi uskontona & markkinakritiikki rikoksena”, 2014, kirja tarkastelee Neitsythuorakirkko-teoksen yhteiskunnallisia liityntöjä

Angelo Apunen. Donna Criminale -kirjan kuvitusta.

Ulla Karttunen: ”Donna Criminale: Kapitalismi uskontona & markkinakritiikki rikoksena”, 2014, kirja tarkastelee Neitsythuorakirkko-teoksen yhteiskunnallisia liityntöjä

Angelo Gallen-Kallela-Sirén. Donna Criminale -kirjan kuvitusta.

Mainokset

Miss Bimbo

TRUMPISMS: Make America Stupid Again! (Donald Trump beautified by Ulla Karttunen)

Let’s celebrate the greatness of Trumpism. Make America Stupid Again!

Make Nationalism, Racism, Xenophobia, Anti-Globalization, Hatred, Islamophobia, Narcissism, Lying, Misogyny, and Corruption Normal Again!

Miss Universal Bimbo is a Man. - Let's make society an entertaining bimboland.


Yhtä juhlaa

5000m2 ja paljon pyykkiä kuivumassa (by Ulla Karttunen)

Materiaalina olivat siivoustarvikkeet, mutta lopputuloksesta ei tullut siisti. Räkäistä rähjäjuhlaa verihanskoin ja siivousliinoin: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta on teoksen nimi Lappeenrannan 5000m2-taidetapahtumassa.

Tämä piisi on kauniin ja laadukkaan vastakohta, se on ällöttävä, tylsä ja ruma. Mutta ei kannata syyttää taidetta, jos todellisuus on kahta kammottavampi.

Lynkatut eivät koskaan juhli eikä heille järjestetä biennaaleja.

Ulla Karttunen Lynkattujen biennaali

Jos paikalla ei ole ketään, onko kaikki voitokkaasti teloitettu? – Lynkattujen biennaali Lappeenrannan 5000m2-näyttelyssä (by Ulla Karttunen)

Voittajat ja kätensä pesseet juhlivat. ”Hygienische Neoliberalistische (Blut)Arbeit Macht Frei”, lukee siivousliinoissa verikirjaimin. Työ tekee vapaaksi, mutta eritoten niin tekee hygieeninen uusliberalistinen puhtaan voiton talous.

Lynkatut eivät löydä sopivia jalkineita saapuakseen. Eivätkä sitäpaitsi ole elossa.

Jos joku lynkatuista on yhä elossa, hänkään ei saavu juhlaan. Lynkatut eivät tule paikalle siksikään, ettei teloitus toistuisi.

Lynkattujen biennaali juhli aiemmin Leipzigissa taidekeskus Halle 14:ssa. Silloin esillä oli Lappeenrantaa paljon laajempi, noin tuhat neliömetriä käsittävä installaatio

Ulla Karttunen Donna Criminale Leipzig 2012Ulla Karttunen: Donna Criminale, Leipzig 2012

On myös hygieenisiä lynkkauksia, jotka antavat lynkatun ikäänkuin jatkaa elämää, vaikka vain lynkkaus jatkuu.

Lynkatut ovat vallan ja voiton sivutuote, merkki siitä, että joku otti oikeuden toisen yli.

Paras tulos tehdään hygieenisesti, niin ettei veren väri ja lynkattujen lahdattu liha kuulla voitontavoitteen läpi.

Uusliberalistinen talous on tuloksenteon hygieniaa. Se on kaunis uskonto, jonka jo koko maailma jakaa. Siunattuja ovat voitontekijät, sillä heidän on kiellettävä sivuun työnnettyjen olemassaolo.

Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta, The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy

Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta, The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy

Installaatio Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta on osa Donna Criminale -projektia, jonka seuraava näytös tapahtuu Firenzessä huhtikuun lopulla Taboo-näyttelyssä. Näyttely 5000m2 on esillä Lappeenrannan vanhassa teatteritalossa 26.3.2016 saakka.

Taidehistorioitsija Leena-Liisa Lehikoinen tarkastelee näyttelyä Taidebongari-blogissaan ja kertoo erityisesti ilahtuneensa siitä, että taiteilijat ottavat kantaa. Hän aloittaa katsauksensa Lynkattujen biennaalista, joka ”vavahduttaa verenpunaisine hansikkaineen”.

Myös näissä jutuissa 5000m2-tapahtumasta verihanskat kuvissa mukana: täällätäällä, täällä, täällätäällä ja täällä. Yleistä tapahtumasta, esimerkiksi: Ylen Kulttuuricocktail-juttu5000m2 facebook

”We hate social criticism, because it is badly paid” tells the banner. – Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali juhlii pyhää markkinataloutta / The Biennial of the Lynched Celebrates the Holy Market Economy, 5000m2, 2016

Ulla Karttunen: Lynkattujen biennaali / The Biennial of the Lynched

Lynkattujen biennaali on pimeän ydinaluetta


Pyhän neitsyen kidutuksista

Pyhä Agatha on sisilialaissyntyinen neitsytmarttyyri 200-luvulta. Legenda kertoo roomalaisen hallitsijan rakastuneen Agathaan. Mutta koska Agatha ei ollut myötämielinen ja oli vieläpä kristinuskoinen, alkoi vaino ja kidutus ja Agathan rinnat hakattiin veks. Agatha määrättiin poltettavaksi roviolla, mutta väliin tuli maanjäristys ja marttyyri kuoli vankilassa.

Pyhän Agathan kirkkoja löytyy eri puolilta. Itse sain viettää viikon päivät loppukesästä erään tuntumassa, aika uskomattomissa maisemissa. Vaaleanpunaisen talon kamarin kaari-ikkunoista näkyi Sant’Agatan kirkon torni, ja kamari sijaitsi Moltrasiossa Pohjois-Italiassa.

Taiteessa kyseinen marttyyri on saanut useita tulkintoja.

Sebastiano_del_Piombo_001 Sebastiano del Piombon Pyhän Agathan marttyyrius vuodelta 1519.

Lanfranco,_Giovanni_-_St_Peter_Healing_St_Agatha_-_c._1614Giovanni Lanfrancon Pyhä Pietari parantaa Pyhää Agathaa, n. 1614.


Suomi huipulle itseään huiputtamalla

Taas saatiin yksi näytös todellisuuden itsensä tuottamaan reality-sarjaan nimeltä Kapitalismi uskontona, tapaus Suomi.

Uskonnot perustavat valtansa paljolti sanankuuliaisuuteen. Niin myös ensimmäisen globaalin uskonnon sijaa tavoitteleva kapitalismi. Mantujen yli jylisee yksi tai kaksi sanaa. Ja siten mennään perässä, päättäjät etunenässä.

Kaukaiseen pohjolaan kiiri ilosanoma: kasvu, luovuus, innovaatio. Ihan huippua. Pekka Himanen osasi ladella oikeat käsitteet, ja johan kokoomuspoliitikot ja valtiovalta suihkivat perässä taivaan porteille.

Nyt se on paljastunut, paras suomalainen huippuinnovaatio:

Itsensä markkinoinnin huippuosaajana huipputunnetuksi tullut huippufilosofi sai huippupäättäjät pulittamaan huippupalkkiot.

Ei vain kerran vaan toistamiseen.

Voisko huipumpaa ollakaan.

Suomea voisi vastedes markkinoida itsensähuiputtamisen kärkimaana. Tällainen mainoskampanja tulee halvemmaksi kuin huippuosaajan lanseeraaminen toistamaan huippumantraa.

Himas-Katais-Suomi-huipulle-gate käy esimerkistä miten todellisuus toteuttaa parhaimmat vitsit. Tulipahan uusi erä suomalaisesta rakenteisiin sitoutuneesta korruptiosta, sanankuuliaisuudesta ja markkinaliturgian hyvin maksetusta tyhjyydestä esille.

Angelo Himanen (2)

Kuvassa Angelo Pekka Himanen tuomassa ilosanomaa Suomelle. Jokainen filosofi, joka pystyy näennäis-humanisoimaan taivaalliseksi liturgiaksi uusliberalismin kovan ytimen, ansaitsee huippupalkkiot.

Himasen Kestävän kasvun malli -hankesuunnitelma toistaa toistamistaan sanoja huippuryhmä, huipputaso, huippufoorumi ja selittää niitä kuvauksilla kuten korkeimman tason, johtavan tason, korkeimman profiilin tai tunnetuimpia, johtava, kansainvälisesti johtavia, maailman johtava.

Maailmaa johtaa huipputason huippuliturgian huippuunsa viety ellei suorastaan johtava onttous.

Mutta mitä siitä, sillä markkinaliturgian kohdalla jo usko tekee autuaaksi. Ja huippu-jargonia suoltava saarnamies vetää liksat päältä.


Kumpi on kumpi? Ihmislajin älyllisestä kehityksestä.

Alexander Stubb osoitti taannoin, että yksinkertaisetkin eronteot ovat hänelle ylivoimaisia.

Stubb ei kertomansa mukaan osaa erottaa väkivallantekoa ja asiapitoisen tietokirjan kirjoittamista tai siitä keskustelemista. Hänelle ne ovat molemmat ääritoimintaa ja sellaisena tuomittavia.

Asialla on sekä yleinen että yksityinen puolensa. Yksityisellä tasolla voimme sääliä Stubbin päättelykyvyn alkeellisuutta, todisteita sivistymättömästä alisuoriutujasta. Yleisemmällä tasolla asia on hieman vakavampi, kun ministeritason toimija ei kykene näkemään puukolla iskemistä väkivaltana eikä asetu sellaista tuomitsemaan.

Ilmeisesti Stubb ei tiedä sitäkään, toisin kuin väkivallantekoon lausunnollaan reagoinut sananvapausjärjestö Suomen Pen, että kirjojen kirjoittaminen ja kirjoista järjestettävät tilaisuudet ovat oleellinen osa sananvapautta.

Stubbin lausumien perusteella uskomus ihmislajin kehityksestä alkeellisemmista muodoista kohti kehittyneempiä vaikuttaa katteettomalta kehitysoptimismilta.

Onko ihminen kehittynyt rotankokoisesta alkueläimestä mihinkään? Vai onko kehitys sittenkin ollut taannehtivaa?

Ihmiskunnan esirotta ja jälki-

Vasemmalla ihmiskunnan esirotta, ”Humanity’s Great-Grand-Rat” (kuten Time-lehden Tiede-osasto otsikoi), oikealla pitäisi olla kehittyneempi versio. Vaan onko sittenkään?

Stubb toi julki tietämättömyytensä osuvaan aikaan, Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa –kirjan keskustelutilaisuudessa tapahtunutta puukotusta seuraavana päivänä. Twitter-viesti kysyi,  ”Voisiko joku kertoa mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikeasti tiedä. Kertokaa please.”

Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen (HS 7.2.2013) puuttui Stubbin twiittaukseen ja ihmetteli, jos ministeri tosiaan on niin tietämätön, miksei hän käytä asiantuntijakaartinsa tietoja. Kekkonen kysyi, eikö monessa muussa maassa vastaava lausunto merkittävältä poliittiselta toimijalta juuri tapahtuneen väkivaltatapauksen jälkeen olisi johtanut kysymykseen, onko ministeri tehtäviensä tasolla.

Stubbin lausunto on luettavissa väkivallan oikeuttamisena. Se pyrki tekemään puukotusiskusta muka kahden osapuolen kahakan, jossa väkivalta olisi luvallinen diskurssin osa, muka keskustelua, ja vain vastaus aiempaan ääritoimintaan. Media toimi varsin hampaattomasti Stubbin väkivallan oikeuttamisen edessä. – On todennäköistä, että tuleva tutkimus ei vain lue Jyväskylän väkivaltakohtausta eräänä äärioikeiston hyökkäyksena, vaan näkee tapauksen ympärillä käydyssä ja käymättömässä poliittisessa keskustelussa ilmentymiä Suomen yleisestä oikeistolaistumiskehityksestä, jossa jopa ääriryhmien kannanotot tai ainakin niiden puoltaminen ovat alkaneet normalisoitua arkipäiväksi ja oletustilaksi.

Stubb kysyi eroa äärioikeiston ja –vasemmiston välillä. Kysymys on jo valmis vastaus myös siinä, että kukaan ei ole onnistunut nostamaan esille viimeaikaista vasemmistolaisryhmittymän väkivallantekoa, ainakaan Suomesta. Kirjojen kirjoittaminen ja niistä keskusteleminen on varsin normaalia toimintaa ihmisyhteisöissä, ääritoimintana sitä pitää vain ihmiskehitykseltään kyseenalaiseen suuntaan hairahtunut jyrsijä.


Kuka maksaa innovaation? Millainen köyhäinapu on miljonäärille oikeudenmukaisin?

Björn ”Nalle” Wahlroos on uutistietojen mukaan saanut viime vuonna 262 630 euroa viljelijätukea. ”Avustukset sille, jolla jo ennestään on liikaa” –politiikka jatkaa voittokulkuaan. Eikös tämä mies ollut köyhäinapua vastaan? Vaikka onkin vähäosainen ja yhteiskunnan apua tarvitseva. Miksi hän siis suostuu nostamaan avitus-roponsa?

”Lopuksi, oikeudenmukaista tulonjakoa on erittäin vaikea määritellä.” Näin papillisen hermeettisesti lausuu Wahlroos kirjassaan. Onhan se vaikea määritellä, pitäisikö 9,3  miljoonan tulojen lisäksi saada köyhäinapua 260 tuhatta vai 328 tuhatta. Kyllä siinä viisaammaltakin menee sormi suuhun, ei ihme että Wahlroosilta. Ilmanko toinen yhtä hölmö (Alex Stubb) rientää kehumaan kirja-arviossaan Wahlroosia ”syväksi ajattelijaksi”.

Näin synkästi meillä Suomessa menee syvän ajattelun rappeutuvalla saralla. Mutta onneksi vähäosaisilla on nuo avustuksensa, jotta pääsevät rentoutumaan Nizzaan syvän ajattelun tuomasta kolotuksesta ja vaivasta.

Padre Wahlroos (s)

Padre Wahlroos on ollut mielessäni monestakin syystä. Olen viime aikoina lukenut hänen kirjaansa Markkinat ja demokratia, olen väsännyt Padresta suomalaisen uusliberalismin suojeluspyhimystä tulossa olevaan, kapitalismia uskontona käsittelevään kirjaani ja vasta nähdyssä teatteriesityksessä tuli niinikään vastaan oman satukuvaelmani hahmoja Apusesta Wahlroosiin. Oli positiivista nähdä, että joku muukin vaivaa päätään nykyajan messiaiden viihdyttävällä ilosanomalla.

Angelo Apunen ja kapitalismin ilosanoma (s)

Angelo Matti Apunen, pelastaja demokratian pimeässä yössä. Vuonna 2014 ilmestyvän Kapitalismi uskontona, markkinakritiikki rikoksena -kirjan (Ulla Karttunen) kuvitusta.

Teatteri Ab Totuuden Torvi Oy:n näytelmä Kuka maksaa innovaation? vieraili tammmikuun lopulla Temppeliaukion kirkossa ja Kansallisteatterin lavaklubilla. Käsikirjoitus ja ohjaus oli nuoren teatterintekijän Taneli Maljasen. Ryhmä oli kokonaisuudessaan hyvä ja hommassa mukana. Kukaan ei noussut näyttämölle vain näyttelijäntaitoaan tai omaa narsismiaan esittelemään, vaan siksi, että oli sanottavaa.

Esitys oli energinen ja loistava, harvinaisen suoraa uusliberalistisen yhteiskunnan tyhjyyttään puhkuvan arvomaailman kritiikkiä. Ja liian konkreettisia esimerkkejä (nuorten itsemurhat) siitä, mihin ajan oletusarvot johtavat.

Kuka maksaa innovaation? toi näyttämölle koko sen viihtymisen talouden, jolla tulosta tehdään ja ihmistä tyhmennetään. Ja tyhjennetään eettisestä ajattelusta. On vain terve reaktio, jos nuorta ihmistä tuossa tyhjyydessä vituttaa, vaikka vitutus pyritäänkin diagnosoimaan yhteiskuntakelpoiseksi alistuneisuudeksi.

Koomista puolestaan oli, miten median piti taas kerran vääntää kohua tyhjästä, asian vierestä. Esitys pääsi eli joutui lööppeihin saakka siksi, että yksi kirkkoherraa löysi näytelmästä alastomuutta ja muuta rienaavaa, aivan niin kuin sitä ei paljon enemmän tunkisi kotitelevisiosta tai niistä keltaisista lehdyköistä, joihin kirkkoherra änkesi kohua julistamaan. Keltaisen median ja kirkkoherran olisi kannattanut muistaa, että jos keskittyy kuuntelemaan asiaa, ei muista tonkia nenäänsä ja löytää sieltä räkää. Mutta eihän kuullun ymmärtäminen enää suoritusyhteiskunnassa ole muodissa tai kannattavaa. Pahastumisesta saa nopeammat liksat & kiksit.

Näytelmä oli tyhjälle kohulle täysin päinvastainen – asiallinen, tutkiva, opetuksellinen, julistavakin – ja sellaisena poikkeuksellinen ja kunnioitettava tänä aikana.

Tämähän on tullut tutuksi jo aiempien vuosien markkinakriittisen taiteen vastaanotosta: ei kannata kuunnella sanottua ja sanomaa, kun on kiire jo mennä huutamaan tuomionsa aivan muusta kuin mitä asia koski.


Rikollinen nainen saa paikan Goethen talosta

kuvia installaatiosta Ulla KarttunenDonna Criminale: Capitalism as Religion, Market Criticism as Crime, näyttelystä With Criminal Energy: Art and Crime in the 21st Century, ACC Galerie, Weimar 25.8.-18.11.2012, valokuvat/photographs Claus Bach

ACC-galleria sijaitsee Goethen ensimmäisessä Weimarin residenssissa, sokkeloisessa vanhassa talossa kulttuurituristien kansoittamassa historiallisessa pikkukaupungissa. Donna Criminale -installaatio sai siis Leipzigin valtaisaan teollisuushalliin verrattuna varsin erilaisen mutta mielenkiintoisen ympäristön. Ystävällisesti D.Criminalen käyttöön luovutettiin gallerian makein barokkikattoinen tila, jossa ylevä vessapaperihirtetty sai haaveellisesti silmäillä ikkunoista avautuvaa illankajoa.

Ihailla sopii Halle 14:n ja ACC-gallerian väkeä, aivan mahtavia ja aidosti taiteesta kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät laske työtuntejaan. Tavanomaistahan on, että ripustaminen vie näyttelyn alla jopa aamuyön tunteihin saakka.

Weimarissa on kuulu Bauhaus-yliopisto; Goetheä ja Schilleriä on tarjolla joka muodossa, arkistoista piparkakkumuotteihin. Pikkukaupunki henkii kyldyyrin kermaista idylliä, mutta ei tarvitse mennä kovin paljon kaupungin ulkopuolelle, kun maisemat jo muuttuvat varsin painostaviksi, Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla.

Oikeastaan kaikki jäi näkemättä (Buchenwaldin öiselle portille sentään päästiin kauhua nieleskelemään jo keväällä Leipzigin avauksen yhteydessä), aikahan kuluu näyttelyreissuissa uurastaessa. On niin saatanallisen työlästä ja haurasta työstettäväksi ja veistettäväksi tuo vessapapru, ei ihme, ettei sillä ole laajempaa kysyntää taiteilijoiden materiaalina. Mutta jäi tunne, että pääsisipä vielä tarkemmin syynäilemään seutua joskus, kuuluvathan Goethe ja Nietzsche nuoruuden suosikkeihin.

Täällä asui Goethe 1776-1777, kertoo plakaatti talon seinässä. Taiteilijoita ja gallerian väkeä aamukahvilla avajaisten jälkeisenä päivänä.

Puškinin patsas silmäilee Weimaria


Johtajan pala galaktisesta kakusta

Kun matkustin näyttelynpystytyshommiin Saksaan, Suomessa ja Ruotsissa kohistiin kakusta. Afroruotsalainen järjestö vaati kulttuuriministerin eroa, koskapa tämä oli erehtynyt maistamaan kakkua.

Pohjolassa tiedetään, että paha tiivistyy kakkuun ja etenkin sen täytteenä olevaan hilloon, tai hätätilassa taiteen sisältämään todellisuuteen. Suoraan todellisuudesta sitä ei koskaan tavata.

Helsingin Sanomat kyseli kantaani kakkuihin ja laitoin pari pointtia ylös Leipzigin yössä. Julkaisivat sitten oheisen tekstin. Tässä 26.4. julkaistu palanen:

Näin syntyy taidekohu

Kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä, kirjoittaa taiteilija Ulla Karttunen.

Taiteeseen kuuluu usein karkean karnevalisointi. Jos ennakkoluuloja, kaksinaismoraalia tai väkivaltaa ei esitetä etäistetysti, se jo riittää provosoitumiseen.

Yhtäältä vaikuttaa kulutuskulttuurin ylistilisoima todellisuuskuva: todellisuudesta on vallassa kaikkia potentiaalisia kuluttajia miellyttävä, ketään ärsyttämätön, mainos- ja markkinatodellisuuden kaunistelema versio. Uusliberalistisessa yhteiskunnassa karnevalistista tai kriittistä taidetta vihataan menestysideologian rumana särönä.

Kohuun tarvitaan kaksi asiaa: provosoituminen ja toiste. Mitä yksinkertaisempana jokin kokonaisuudesta irrotettu osa esitetään, sitä varmempi kohu. Jos jotakin nimitetään rasistiseksi tai pornotaiteeksi, sellaisena sen omasta provosoitumisestaan kiihtyvä yleisö ottaa. Ja alkaa kovaäänisesti mesoa hyveen puolesta.

Media pystyy sekä aktivoimaan että käyttämään hyväkseen vihaa taidekakun sisältämästä oletetusta pahasta. Pahan ulkoistaminen taideobjektiin luo kuvan yhteisestä vihollisesta ja antaa nautintoa sen kuvitteellisesta voittamisesta. Vaikka itse asialle, taiteen tai kakun takana olevalle todellisuudelle, ei olisi tehty yhtään mitään.

Kehittyneessä länsimaisessa demokratiassa todellisuudentaju on taantunut sille asteelle, että taide on aina syntisempää ja pahempaa kuin todellisuus, josta se kertoo. Kuvitellaan, että kun saadaan paha taide vaiennettua, yhteiskunnalliset ongelmatkin ovat poissa – vaikka ne on vain siivottu pois likaamasta porvarillista ihantolaa.

Taidekiistojen yhteydessä erityisesti konservatiivipoliitikoilla on tapana käyttää yleisön moraalista närkästystä oman agendansa edistämiseen. Tämä näkyi 1980–90-luvun vaihteen amerikkalaisissa taidekiistoissa, samoin kuin Neitsythuorakirkko-teokseni tapauksessa. Kukaan ei meikäläisessä auktoriteettiuskoisessa valtakunnassa vain sano sitä ääneen, koska ei tahdota tulla suurten (taide)johtajien hylkimäksi.

Makode Linden tapauksessa Ruotsissa onkin positiivista se, että sikäläinen kulttuuriministeri ei sortunut populistiseen opportunismiin ja paheksunut taidetta. Meillä Suomessa on vakiintunut käytäntö vaatia taiteelta moraalin ja yhteiskuntarauhan nimissä vaikenemista.

Hiljaisuutta vaaditaan niistäkin kentistä, jotka markkinoilla saavat vallita julkisesti. Ja esimerkiksi Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén saattoi käyttää Neitsythuorakirkon tapausta Guggenheim-esinäytöksenä, jossa näennäiseettisellä opportunismilla kalastettiin päättäjien ja yleisön kannatusta.

Ulkomaisissa kongresseissa on herättänyt suurta kummastusta, ettei näyttelyn ohjelmaansa hyväksynyt museo ja museonjohtaja asetu taiteilijansa taakse. Tapaus on hyvin poikkeuksellinen taideoikeudenkäyntien historiassa.

Näen Ruotsin tapauksessa yhtäläisyyksien ohessa myös eroja Neitsythuorakirkon tapaukseen. Ruotsissa reagoivat asianosaiset, mustaihoiset naiset. Neitsythuorakirkon kohdalla yksikään teinipornotähti ei reagoinut, mikä olikin odotettavissa.

Jos reagointia olisi ollut, se olisi todennäköisesti ollut päinvastaista kuin yleisö odotti: megatähtien mielestä pienen kaukaisen maan taidegalleria olisi ollut liian syrjäinen, liian vähän julkisuutta tarjoava paikka viitata tähteen, joka levittää kuviaan lisätäkseen julkisuutta eikä suinkaan välttyäkseen siltä.”

Vaikka Gallen-Kallela-Sirénin näennäiseettistä opportunismia ei tekstissä mahduta käsittelemään kovin laajasti, kaupungin taidemuseon johtaja älähti ja vaati ”me taidejohtajat ylenkatsomme taidetta”-asenteelleen lisää palstatilaa. “Janne Gallen-Kallela-Sirén kiistää opportunismin, josta Ulla Karttunen häntä syytti”, kuului ingressi Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa (HS 27.4.2012).

Yleensä tiedotusvälineet eivät julkaise paikkansapitämättömiä, tarkistamattomia tietoja. Mutta nähtävästi tämä periaate ei koske suuria johtajia, heitä jotka ilmaantuvat galaksien haltijoiksi.

Toisaalta on melkein hyvä, että Gallen-Kallela-Sirén laittoi ihan omakätisesti kestämättömiä pulinoitaan paperille ja antoi ne Helsingin Sanomien julkaistavaksi. Hyvä siinä mielessä, että nyt on kaikkien tsekattavissa, millä pointeilla Gallen-Kallela-Sirén edelleen yrittää vedättää asioista tietämättömiä.

Ja ennen kaikkea, miten halvalla hän pistää Kluuvin galleriaa.

Gallen-Kallela-Sirénin mukaan Kluuvin galleria ei ole tavanomainen galleria, johon taiteilijat valitaan ja jonka linjan takana seisotaan, vaan pelkkää vuokraus- ja kiinteistöbisnestä. Tälläinen vedätys uppoaa kyllä taidemaailmasta tietämättömille. Se meni Neitsythuorakirkon aikoihin hyvin läpi,  eipähän yksikään media vaivautunut kontekstualisoimaan sitä, miten taideoikeudenkäynnit koskettavat aina myös taustatahoja, olivatpa ne gallerioita tai museoita. Auktoriteetin voimalla esitetty harhautus upposi aikanaan poliisitutkinnassa, poliisin oppimäärään eivät tunnetusti kuulu galleria- ja museotoiminnan perusteet. Harhauttavilla puheillaan, viemällä huomion sivuseikkaan, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vaikuttamaan koko oikeusprosessin struktuuriin: kun yleensä kustantajat, galleristit tai museonjohtajat ovat yhtä lailla vastuussa ja myös syytettyinä taideoikeudenkäynneissä, Gallen-Kallela-Sirén onnistui vääntämään prosessin nurinniskoin. Taideoikeudenkäyntejä koskevassa kirjallisuudessa ei ole tullut esiin vastaavaa tapausta, jossa museonjohtajasta olisi tullut syyttäjän todistaja. Tässä olisikin tutkijoille kiinnostavaa työsarkaa.

Luin Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuoron pystyttäessäni näyttelyä Saksassa, joten esittelin sen tuoreeltaan hänen omia sanamuotojaan käyttäen sikäläisille kuraattoreille ja galleristeille. Tuloksena oli hervotonta naurua. Vain amatöörimäiselle, kehnolle galleristille galleria on linjatonta, taiteellisesta vastuusta vapaata kiinteistöbisnestä.

Jos ja kun Kluuvin galleria on pelkkää kiinteistöbisnestä, mikä on, ettei sitä ole saatu tuottamaan paremmin. Miksi ylipäätään enää sanoa paikkaa galleriaksi, koska kyseessä ei johtajansa mukaan ole normaali taidegalleria. Vai onko niin, että galaksien tuntija Gallen-Kallela-Sirén pitää Kluuvin galleria -nimikettä jäännöksenä ostosgallerioista tai netin pornogallerioista – niistähän varmaan löytyy galleristillekin arvaamatonta tarjontaa.

Gallen-Kallela-Sirén kehui kirjoituksessaan, ettei hän eikä museon muu johto välittänyt tutustua näyttelyyn ennalta. Onko museonjohtajan peli jo menetetty, jos pitää mennä julkisesti ilmoittamaan, että taide ei kiinnosta edes omien tilojen kohdalla. Ehkä Gallen-Kallela-Sirénin kannattaisi mennä itseensä ja miettiä, mitä virkaa on johtaa taidemuseota, jos taide ei kiinnosta. Jäljelle saattaa jäädä pelkkä tyhjä hinku valtaan. Oli ilo tavata Leipzigissa Halle l4:ssa Gallen-Kallela-Sirénin taktiikalle täysin päinvastaista porukkaa, taiteellisia johtajia ja muuta henkilökuntaa, joiden yöunet näyttelyn alla jäivät todella minimaalisiksi.

Gallen-Kallela-Sirenille pieni neuvo: Mikään ei estä suurtakaan taidejohtajaa tutustumasta taiteeseen, ennen kuin alkaa siitä pamista. Jos taktiikkana on valittaa medioissa, että taide ei kiinnosta eikä siihen jaksa tutustua, ei pidä ihmetellä, jos kaikki eivät arvosta itsetyytyväisyydessään lepäävää suurta johtajaa. Mikä laiskuus tai ylenkatse esti Gallen-Kallela-Siréniä tutustumasta näyttelysuunnitelmaan, ottamasta yhteyttä taiteilijaan ennen näyttelyä, jos suunnitelmassa oli jotain epäselvää. Ja mikä estää varsinkaan tulemasta paikalle kun näyttelyä rakennetaan. Yleensä laiskuudesta kannattaa syyttää vain itseä, mutta suurten johtajien laiskuus on tunnetusti usein maan matosten, tässä tapauksessa taiteiljoiden, vika.

Gallen-Kallela-Sirénin puheenvuorossa on monta muutakin kiinnostavaa pointtia. Esimerkiksi se, että herra, joka muistaa mainostaa itseään Ph.D:ksi, ei taida osata erottaa mielipiteitä ja tosiasioita. Jos tulkitsee julkisen toimijan menettelyä opportunistiseksi, kyse on aina pelkästä mielipiteestä, sillä eihän opportunismia voi todistaa. Mutta mikä sen parempi, jos viimeinkin pääsemme puimaan tosiasioita. Esimerkiksi sitä miten eräs yksityishenkilöksi itseään väittävä museonjohtaja, taikka sitten vuokraisäntä, tuli vuokraamaani tilaan hajottamaan teokseni – yleensä tällaista pidetään rikosasiana. Komiikka on nykytaiteessa melko harvinaista, onneksi Gallen-Kallela-Sirénin johtajuuden käänteet tarjoavat uusia mahdollisuuksia koomisille ulottuvuuksille nykytaiteessa.

Alakuvassa vuokraisäntä, joka sanoo olevansa paikalla yksityishenkilönä, pistämässä kiireen vilkkaa teosrakenteita pinoon. On estettävä menestysbisneksen sanallinenkin kritiikki hinnalla millä hyvänsä.

Tässä 5.5. Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa julkaistu keskustelupuheenvuoroni:

Palataan tosiasioihin, Gallen-Kallela-Sirén

Ulla Karttunen vastaa Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin näkemyksiin Neitsythuorakirkon tapauksesta.

Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén (HS 27.4.) esittää omia näkemyksiään faktoina ja levittää virheellistä tietoa Neitsythuorakirkko-teokseni osalta.

Gallen-Kallela-Sirén esittää, että Helsingin taidemuseon alainen Kluuvin galleria ei olisi ollut tietoinen vuonna 2008 tulossa olleen näyttelyni sisällöstä ennakolta. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Galleriasta vastannut henkilökunta seurasi näyttelyn valmistumista jo ennen pystyttämistä ja oli mukana sen rakentamisen aikana. Jos museon johto ei osaltaan tutustu ennalta galleriansa näyttelyihin, se kertoo välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan.

Gallen-Kallela-Sirén väittää myös, että näyttelyaikahakemukseni ei olisi kertonut teoksen aiotusta sisällöstä. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Asian voi varmistaa käräjäoikeuden pöytäkirjoista.

Gallen-Kallela-Sirén otti tapauksen tiedottamisesta museossa yksinoikeuden – vaikka nyt hän väittää, ettei tiennyt mitään koko asiasta. Asemansa perusteella hän pääsi levittämään harhaanjohtavia näkemyksiä koko prosessin ajan. Toivottavasti tuleva tutkimus tarttuu aiheeseen, joka kertoo paljon taiteen, vallan ja sensuurin yhteyksistä.

Gallen-Kallela-Sirén vertaa galleriatoimintaa asunnonvuokraukseen. On alentavaa Kluuvin galleriaa kohtaan pitää sitä normaalin taidegallerian sijaan pelkkänä vuokrattavana tilana. Taidemaailman ammattilaiset pitävät näkemystä naurettavana. Tietenkin museot tuottavat omia näyttelyjä ja gallerioihin puolestaan taiteilijat tekevät itse suunnittelemiaan kokonaisuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että galleriat eivät asettuisi linjansa ja taiteilijoidensa taakse.

Gallen-Kallela-Sirénin kulttuurihistoriallinen tietämys on varsin ohut, ellei hän tiedä että kulttuurisodissa ja taidesensuuritapauksissa taustatahot, kuten kustantajat, museot tai galleriat, yleensä asettuvat tukemaan taiteilijaansa.

Jos Gallen-Kallela-Sirénin väite pelkästä vuokraisännyydestä pitäisi paikkansa, miten on mahdollista se, että hän ensimmäisenä aukiolopäivänä on tunkeutunut tilaan pistämään pinoon täysin laillisia teosrakenteita? Gallen-Kallela-Sirén väitti minulle tuolloin olevansa paikalla galleriassa yksityishenkilönä. Yleensä yksityishenklöillä ei ole lupaa puuttua teokseen, saati purkaa sitä.

Myöhemmin tiedotustilaisuudessa Gallen-Kallela-Sirén perusteli teoksen purkamista väittämällä, että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä teoksia. Miten niin museo? Kysehän piti olla vuokratilasta. Samalla Gallen-Kallela-Sirén linjaa, ettei hän tiedä sitä, että suuri osa nykytaiteesta on prosessinomaista ja teoksen valmiudesta päättää taiteilija, ei vuokraisäntä eikä johtaja.

Kaupungin taidemuseo ansaitsisi asiantuntevamman, nykytaiteesta ja sen esittämisestä alkeet tietävän museonjohtajan.”

Yllä kuvakaappaukset Fala Fellinin ja Pirkka-Pekka Pasolinin mainiosta Youtube-videosta The Guggenheim Strein – Galaksien Taistelu (katso video tästä). Video antaa vihiä siitä, että suuren johtajamme avut ovat ennen kaikkea koomisen taiteen inspiroijana ja materiaalina – galaktiset teoriat ja taidemaailman faktat onnistuvat paljon kökömmin.

Monen suuren johtajan ongelmaksi on noussut mieltymys pönöttämisen, mammonan ja vallan tarjoamiin näennäisiin voittoihin. Ei ole galaksien sankaria ilmaan asiaan kuuluvaa kulissia. Mutta yritys hallita tietämättömyydellä tarjoaa jokaisessa sadussa, ja varsinkin tositarinassa, karun lopun: tosiasiat tuppaavat vähitellen tulemaan esille, pöyhkeimmätkin kulissit kaatuvat.

Esteetikko Anita Seppä analysoi (HS 16.5.2012) moralisoivan ajan ja tuotteistuneen taidekäsityksen liittoa osuvasti:

”Ahdasmielinen moralismi ja taiteen kirjaimellisesti ottaminen ovat huolestuttavia trendejä. Taide kykenee käsittelemään hirveän monimutkaisia arvoristiriitoja hyvin rikkaalla tavalla. Sitä rikkautta pitää puolustaa. Taide ei voi olla pelkästään sisäsiistiä, harmonista, kaunista ja tuotteistettavaa, koska se maailma, jota se käsittelee, ei myöskään ole sellainen.”


With Criminal Energy – Art and Crime in the 21st Century

Mit Krimineller Energie: Kunst und Verbrechen im 21. Jahrhundert, 28.04.-29.07.2012. In Halle 14 in Leipzig.

Only natural born criminals wear white.

Ulla Karttunen’s toilet paper bride is a part of installation Donna Criminale.

Some people, at least born directors, have always been able to recognize criminals directly from their looks. This happened in Finland year 2008 when a retired museum director studied a tabloid press photograph (in Finland art criticism is based on yellow press stuff, not on artworks) in order to notice that because the suspected one, U Karttunen, had white clothes, she must have been a pure swindler,  a pure criminal. And that she could not be an artist.

The work Donna Criminale in Halle 14 offers clues to distinguish a criminal woman. It is an homage to a clan of conservative museum directors as successors of famous Italian criminologist, Cesare Lombroso.

Lombroso developed the theory of the born criminal. He also believed that he could recognize delinquents from photographs.

The honourable Finnish successors have advanced still further.

A rumor is enough, and always works better than any knowledge. Not any image is needed to become convinced that it is question of crime but not of art.

Cleaning women sometimes wear white. As well those who work in hospitals. We just need born directors to tell that all those invisible servants could be criminals or should at least be suspected.

Installation materials of the work consist mostly of the equipments of cleaning women: pails, pipes, plastic gloves, cleaning wipes, trash bags.

Why to make a sculpture of trash bags and toilet paper? The installation Donna Criminale asks if the developed capitalist society begins to treat those in lower social position, from cleaning women to socially critical artists, as criminals. Or as a dirt to be cleaned away.