Karjalainen (31.12.2011) kirjoittaa:

”Ulla Karttusen Jumalaiset

Joensuulaistaustaisen Ulla Karttusen näyttely Jumalaiset – pyhittäjänaisia pimeältä planeetalta pysäytti Joensuun taidemuseolla. Muun muassa seksuaalisuutta ja uskontoa ruotinut näyttely oli väkevä ja ihon alle hiipivä kokonaisuus. Karttunen uskaltaa laittaa itsensä likoon kadehdittavalla tavalla, vaikka on aiemmin saanut osakseen paheksuntaa ja tuomintaa.”

Keväistä näyttelyn arvosteluakin tekee mieli siteerata.

Tässä otteita:

”Ulla Karttusen näyttely Joensuun taidemuseossa on vaikuttava [- -] Kuvankäsittelijänä Karttunen on taitava. Jälki on vuoroin täysin saumatonta, vuoroin kollaasimaisen rouheaa, mutta aina tarkoituksenmukaista. [- -] Lopputulos on väkevä.” 

”Näyttelyn teokset käsittelevät vakavia aiheita hyvin vahvalla ja taiteilijan oman persoonan likoon laittavalla tavalla. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole raskas tai ahdistava, sillä teokset ovat yksinkertaisesti kauniita. [- -] kokonaisuus on huikea ja vaikuttava.”

- Olli Sorjonen: Väkevä ja verevä: Ulla Karttunen vyöryttää Joensuun taidemusoessa, Karjalainen 17.2.2011

Mielenkiintoisen pääkirjoitussivun kolumnin näyttelyn pohjalta kirjoitti Terhi Nevalainen:

”Kuvataiteilija Ulla Karttusen parhaillaan Joensuun taidemuseossa esillä oleva Jumalaiset-näyttely käy oppitunnista – tai voi sitä jopa kokeenakin pitää.”

“Siloposkinaisessa on Karttusen teoksissa aina jotakin hiukan väärin. Nainen on kirkollisen pyhimyksen asussa, hänen sydämensä pursuaa rinnan läpi näkyviin tai hänen poskellaan on punainen kyynel. ”Ihan kivan” sijaan tulee kaihertava, outo olo. Ihan kuin rypytön silikoninainen olisi hypännyt ulos lehtien kansista tai terveyttä ja hyvinvointia hehkuvista tv-mainoksista ja tullut sanomaan, että auta minut pakoon. Kokemus on niin häiritsevä, että ainakin hetkeksi tulee tietoiseksi siitä, mitä tutkijat nimittävät nykykulttuuriin kuuluvaksi visuaalisten ärsykkeiden tulvaksi.”

- Terhi Nevalainen: Ei “ihan kiva”, vaan häiritsevä nainen. Karjalainen 26.1.2011.

Näyttely noteerattiin myös espanjalaisessa 967arte-taidelehdessä, jonne Sofia Escudero kirjoitti siitä laajan katsauksen. Digitaalisesta kuvasta kirjoja tehnyt alan opettaja Escudero tuntui vaivatta käsittelevän teoksia samanaikaisesti elämyksellisinä ja asettumattoman ambikveina taidetoksina ja toisaalta tietoisen yhteiskuntakritiikin ja filosofian julkituontina. Escuderon kiinnostava artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Joensuun taidemuseon vast’ikään painosta tulleessa kirjassa Ulla Karttunen, moderni mystikko.

Escudero lukee Karttusen teoksista ”reflektiivisen taiteilijan katseen, joka arvioi aikaa ja yhteiskuntaa ympärillään; taiteellisen lähestymistavan, joka palauttaa taiteelle aseman filosofisena keinona tarkastella eksistentiaalistia, olennaisia kysymyksiä”.

Ljubljanan Blindfold-yksityisnäyttely sai samaten kovin myönteistä palautetta. Alkatrazin galleristin mukaan tunnettujenkin ulkomaisten taiteilijoiden näyttelyt saattavat jäädä noteeraamatta, mutta Blindfold-näyttelystä tuli enemmän huomiota kuin osattiin odottaa: positiivinen kritiikki päälehti Deloon, näyttelyesittely ja haastattelu television valtakunnalliselle kanavalle sekä tukku muuta, radiohaastatteluista katsauksiin.

Kriitikko Vladimir P. Štefanec  otsikoi arvionsa Ulla Karttunen, Kulttuurista amnesiaa (muistinmenetystä) vastaan (Delo 7.12.2011) . Kriitikko aloittaa luonnehtimalla Karttusta mielenkiintoiseksi kirjoittajaksi, taiteilijaksi ja teoreetikoksi samaan aikaan. Hän arvioi teoksia visuaalisesti tehokkaiksi ja suggestiivisiksi, kirjallisia ajatuksia kypsiksi ja kriittisiksi (näyttelyluettossa on julkaistu pitkä oma tekstini Neitsythuorakirkon tapauksen vaiheista). Hän näkee teoksissa moniulotteisia kulttuurisia vaikutteita ja nykykulttuurin kritiikkia, samoin kuin tekijän omasta fantasmagoriasta nousevaa kehittelyä. Tyylitellyt ruumis-installaatiot, joista toinen makaa arkussa, toinen (Oikeuden jumalatar) roikkuu hirressä, arvioija lukee liittyvän tuotteistavan yhteiskunnan toimintatapoihin kritiikin vaientamiseksi – hälyttävää oikeuden markkinallistuminen ja kritiikin torjuminen on, kun se tapahtuu avoimeksi ja suvaitsevaiseksi itseään nimittävässä yhteiskunnassa.

Desire for Actual Social Change tai Critique of the System, tahto yhteiskunnalliseen muutokseen tai systeemin kritiikki, tämänkaltaiset kentät olivat näkyvästi esillä MSUMssa. Suomessa sanakin tuohon suuntaan vie  taiteen ulkopuolelle.

Nähtävissä oli esimerkiksi Marina Abramovićin teos Rhytm 0 (1974), jossa hän oli varannut 72 objektia katsojien käytettäväksi haluamallaan lailla siihen mitä Abramović nimitti varsinaiseksi objektiksi, taiteilijaan itseensä.

MSUMin taiteen esille asettamisen käytännöissä korostui aivan toisentyyppinen käsitys taiteesta kuin Suomen instituutio- ja brändiuskovaisessa taidekäsityksessä on totuttu: taide nähtiin yhteydessä yhteiskuntaan, reagointina todellisuuteen. Eikä markkinahyödykkeenä, joka lunastaa paikkansa irrallisuudellaan todellisuudesta ja myötäilemällä markkinatalouden spektaakkeleita.

Uusiberalismin imussaan itsestään ylevöitynyt Suomi voisi oikeastaan laatia lain ennakkosensuurin välttämättömyydestä ja markkinakritiikin kriminalisoimiseksi. Kaikki se taide, joka ei nuoleskele talousjargonia ja katso kunnioittavasti ylöspäin markkinoita, voitaisiin silloin lain nimissä vetää näyttämöiltä. Jos meillä olisi markkinakritiikin taiteessa kieltävä laki, Janne Gallen-Kallela-Sirénin ei olisi tarvinnut turvautua verukkeisiin markkinakriittistä teosta sensuroidessaan (kuten väittämiin, että on museossa vain yksityishenkilönä purkaessaan näyttelyä pitävän taiteilijan teoksen, tai että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä teoksia).

- Välikysymys Janne Gallen-Kallela-Sirénille: milloin Abramovićin teos, taiteilija objektina, on valmis. Silloinko, kun katsoja on ottanut aseen käyttöönsä, ja eliminoinut taiteilijan näyttelytilasta, jottei tämä enää voisi vaikuttaa teoksiinsa? Jos Gallen-Kallela-Sirén olisi saanut käyttää vaikutusvaltaansa ja olematonta asiantuntemustaan, olisi nuo jäänteet Abramovićin performanssista oitis nakattu muovikassiin ja pois Ljubljanan nykytaiteen museosta – eihän pelkkä esinevalikoima ole kuin keskeneräinen luonnos varsinaisesta esityksestä, josta päättäminen kuuluu taiteilijan sijaan johtajalle. Ljubljanassa kuitenkin toimittiin toisin, tiukka täti vartioi teosta eikä edes Gallen-Kallela-Sirén olisi päässyt toteuttamaan jo tutuksi tullutta intressiään pistää keskeneräiset teokset heti pinoon ja palasiksi.

Suomi on Amerikkaakin amerikkalaisempi maa, mitä tulee markkinoiden myötäilyyn. Mutta yksi puuttuu: sekä viranomaistoiminta että aktivismi (kuva)taidesensuuria vastaan. Yhdysvalloissa taidesensuurin vastaisella toiminnalla on jo pitkä perinne, kuten sensuurin vastaisen järjestön NCACin, National Coalition Against Censorship, pitkä historia osoittaa.

Blindfold-seminaarin päävieras Svetlana Mintcheva NCACista (oik) ja kuraattori Mojca Puncer (vas) MSUMin avajaisissa. Taustalla näkyy Antonio Muntadasin teos Slovenian nykytaiteen museossa. Muntadas perusti teoksessaan The File Room (alkujaan esitetty 1994) sensuuria kokoavan arkiston; nykyään kyseistä arkistoa ylläpitää Mintcheva NCAC:ssa.

Sellin hurmaa Celicassa

Metelkova on armeijan parakkeihin ja sotilasvankilaan perustettu kulttuurikeskus Ljubljanan keskustassa. Räyhäkän energisellä alueella sijaitsee gallerioita, klubeja, tuliterä nykytaiteen museo ja entiseen vankilaan perustettu hostelli.

Celican, taiteilijajoukon vankilaan stailaaman majapaikan, huoneet ovat yksilöllisiä mutta nautittavan angstisia. Hinku selleihin on niin kova, että paikka on listattu Euroopan trendikkäimpiin kuuluvaksi.

Slovenian itsenäistyttyä parakit demilitarisoitiin ja lähes sata taiteilijaa osallistui vankilasellien suunnitteluun. Yhdessä ovenpielessä näkyi Juhani Pallasmaankin nimi.

Täytyy myöntää, että kaltaiseni suurrikollisen sielu lepää vasta vankilassa.

Metelkovan alueella näkymät eivät ole tosikkomaisen pönöttäviä. Oli ylentävää pitää näyttely galleria Alkatrazissa, sillä toisin kuin uratietoiset kolleegani, en etsi gallerioista myyvää vakuuttavuutta, lupausta sosieteettiin pääsystä, vaan jotain tyystin päinvastaista: energiaa ja elävyyttä, nykytaiteellista valppautta ja yhteiskuntakriitiikin mahdollisuutta.

sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold, 2011 (yllä: Kissaeläimeksi tekeytynyt henkilö; alla: Plastic Blindness)

Blindfold-näyttelyn yhteydessä järjestettiin Slovenian tiede- ja taideakatemian tiloissa kansainvälinen symposiumi  Blindfold: Censorship, Art  and Voluntary blindness.

Se kokosi aktiivisen tutkija- ja taiteilijajoukon keskustelemaan taiteen ja sensuurin välisestä kentästä. Otsikkonsa symposiumi oli saanut uusimmasta teossarjastani Blindfold, jossa markkinatodellisuus on maskeerattu silmäsitein tuntemattomaksi.

Sitähän Neitsythuorakirkon tapauksen yhteydessä niin moni, oikeusistuimesta mediaan ja jopa visuaalisen kulttuurin tutkijoihin, paradoksaalisesti vaati: että julkkiksia ja brändejä saa käsitellä vain, jos julkisista julkisin tehdään tunnistamattomaksi. Niin että markkinoiden tuotteistamisen ja poseeraamisen strategiat piiloutuvat näkymättömiin.

Voiko todellisuutta käsitellä taiteessa, tutkimuksessa tai tiedonvälityksessä, jos se ensin vaaditaan tunnistamattomaksi piilotettavaksi? Ei tietenkään.

Ehkä vain Suomessa mainostutkija älyää vaatia mainosten hunnuttamista ennen kuin niitä voidaan käsitellä. Mutta niin kävi. Absurdi vaatimus, kun kyse on julkisesta markkinatodellisuudesta, julkisuuden hakemisesta mainoskuvia levittämällä; ilmiöistä, jotka pystyvät vallitsemaan vain silmien poiskääntämisen, vapaaehtoisen sokeuden voimin.

Blindfold: Censorship, Art and Voluntary Blindness -symposiumin kenttään kuuluivat laajasti aiheet taiteen ja sensuurin väliltä. Kuultiin sensuuritapauksista eri maista, käsiteltiin kysymyksiä lain ja yhteiskunnan, median ja moraalin väliltä.

Symposiumin pääesiintyjä oli lukuisista taidesensuuria käsittelevistä kirjoista tunnettu Svetlana Mintcheva Yhdysvalloista. Mintcheva toimii ohjelmajohtajana kansallisessa sensuurinvastaisessa järjestössä NCAC:ssa, the National Coalition Against Censorhipissä. Myös akateemisella urallaan Mintcheva on keskittynyt provokatiivisen taiteen ja sen yhteiskuntapoliittisten kontekstien tutkimukseen. Mintchevan aiheena oli: ”Seksi, jumalanpilkka, terrorismi: Taide ja sananvapaus tunteenomaisen politiikan aikakautena”.

Projekti sisältää yksityisnäyttelyn ja kansainvälisen symposiumin. Alaotsikkona: Censorship, Art and Voluntary Blindness eli puheena taide, sensuuri ja vapaaehtoinen sokeus.

Avajaistunnelmia kuvasi Sunčan P. Stone:

Lähetystösihteeri Ville Cantell (yllä, vas.) Suomen Ljubljanan suurlähetystöstä piti avajaispuheen. Kuvassa alla Cantell hiljentyneenä teoksen “Mietteliäs henkilö pohtii oikeuden arkkitehtuuria” eteen.

Ja muutama teoskuva sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold

kuvat sarjasta Ulla Karttunen: Blindfold / Silmäside

Sattuipa silmiin muuan uutinen laittomuudesta.

Jos olet nainen ja kävelet pitkissä housuissa Pariisissa, toimit laittomasti.

“Mesdames, si vous êtes parisienne et portez un pantalon, vous êtes hors-la-loi” kertoo päivän Figaro-lehti.

Vuodelta 1799 voimaan jääneen säädöksen (le 26 brumaire de l’an IX) mukaan housuasu naisella on laiton. Lain mukaan naisen täytyisi Pariisissa kysyä poliisilta lupa julkiseen säärten peittämiseen ja miehisenä pidetyssä asussa kulkemiseen.

Pari kertaa, 1987 ja 2004, edustajat ovat tehneet aloitteen lain purkamiseksi, huonolla menestyksellä. Nyt asialla on senaattori Maryvonne Blondin.

Voimassa oleva pykälä antaa mielenkiintoisen apuneuvon myös oman laillisuuden ja laittomuuden tarkasteluun. Huomaan olleeni 90-luvulla minihameessa aivan laillinen ja muuttuneeni laittomaksi vasta 2000-luvulla peittävämpiin kaapuihin kääriytyessäni.

Suomessa kunnioitus lakia ja sen pysyvyyttä kohtaan on vahva. Uskotaan, että laki on yksi ja sama alkuräjähdyksestä kadotukseen. Tämän osoitti viimeistään Neitsythuorakirkon tapaus.

Nyt lain rikkomisesta vaahtoavien kannattaa suunnata Pariisiin: siellä tarjoutuu laittomana kivitettäväksi, ei vain yksi ainoa lainrikkoja-nainen, vaan suuri osa naispuolisista kadulla kulkijoista.

Laillinen Ulla K 90-luvulla Luxembourgin puistossa.

Laillinen Jeanne M 60-luvulla hautausmaalla (La Mariée était en noir – Jeanne Moreau).

Laiton Ulla Karttunen 2000-luvulla Montmartrella.

Laillinen (Charles Mengin: Sappho).

Laittomana varjoisilla kujilla.

”Haluan oikeutta”, todistaa Newsweek-lehden haastatteluun ja ABC News –television aamulähetykseen suostunut DSK-jupakan siivooja.

Hän sanoo, että Strauss-Kahnin takia media kutsuu häntä prostituoiduksi ja että raiskausyrityksen ilmituonti teki hänestä syytetyn. Hän sanoo haluavansa näyttää, että on vielä paikkoja, joissa ei pelkällä vallalla ja rahalla pärjää. “I want him to know there are some places you cannot use your power, you cannot use your money.”

Nafissatou Diallo, luku- ja kirjoitustaidoton nainen pienestä guinealaisesta, sähköä ja vettä vailla olevasta kylästä, on edennyt melkein unelmapestiin, hotellisiivoojaksi Nykkiin, mutta matkalla joutunut turvautumaan niin hämäräperäisiin ystäviin kuin totuuden kaunisteluunkin jalansijaa saadakseen.

Onko oikeutta sellaiselle, joka on jo valmiiksi melkein osaton: köyhä, äänetön, sivussa, siivooja, marginaalinen?

Itsekin femme de chambrena ja todellisuuden siivoojana väitän: ei ole.

Koskemattomuuden uusista ulottuvuuksista kertoo se, että jollakulla olisikin oikeus tehdä vapaasti raiskauksia. Missähän diplomaattipassin kohdassa lukee: oikeuttaa seksuaalisen häirinnän. Tai: ylikansalliset oikeudet raiskauksiin.

Ja vielä härskimpää on tietysti vedota diplomaattioikeuksiin kun niitä ei edes ole.

Mutta siihenhän vanhaa valtaa edustavat gubbet ovat menneinä aikoina alituisesti vedonneet: vapauteen riistää, tai koskemattomuuteen tehdä raiskauksia.

Pallokeskinen malli (yllä)

Maakeskistä, ptolemaiolaista mallia vastaa nykytodellisuudessa pallikeskinen maailmankuva, joskus myös shamppanjasosialistin maailman malliksi nimitetty. Tässä mallissa keskellä on suuren johtajan palli, ja kaikki kiertää sitä.

Keskistä napaa kiertää strategien, agenttien, konsulttien, imago-designereiden, pr-suunnittelijoiden, media-arkkitehtien, sijoitusneuvojien, liehittelijöiden ja hyvien veljien joukko. Samaista keskistä napaa kiertää myös perijättärien, siivoojattarien, lentoemäntien, haastattelijattarien, eli palvelukseen aina valmiiden femme de chambre –ammattikuntien nöyrä armeija. Muuta maailmaa ei ole, kaikki ovat valmiina pallia varten.

Pallikeskinen (shamppanjasosialistin) malli (yllä)

Pallikeskisessä mallissa kuvastuu myös kyseiseen maailmankuvaan liittyvä, shamppanjakuplan kaltainen, kepeästi tyhjiin pasahtava etiikka, olematon toisten ihmisten perustavien oikeuksien kunnioitus.

Femme de chambre, siivooja, tarkoittaa sananmukaisesti makuuhuoneen naista. Strauss-Kahn –jupakassa on kyse, toivottavasti lopulta, vallan pallien paikaltaan horjahtamisesta. Strauss-Kahnin ikäluokasta löytyy vielä johtopallin haltijoita, jotka, DSK:n tavoin, katsovat oikeudekseen kohdella yhteiskunnalliselta vallaltaan vähäisempiä ja varsinkin naisia makuukamarin edustajina, siivooja-beibeinä, hiljennettävinä ja häiriköivinä femme de chambreina, tai muuna varsinaisia oikeuksia vailla olevana alhaisokastina.

Shamppanjasosialistiksi pääsemiseen ei tarvita poliittista vakaumusta eikä sosialismin alkeisoppimäärää. Itse olen tavannut maailmankatsomukseltaan vastaavan lattapäisiä, omaa ylhäisyyttään täynnä olevia ja alhaisoksi katsomiaan sumeilamatta alentavia erityisesti oikeistolaisista pomomiehistä, varsinkin taidemuseoalalta.

Toivon alhaison vallankumousta, ylikäveltyjen henkiinvirkoamista ja kapinaa, sitä että kaikki maailman kaltoin kohdellut femme de chambret alkaisivat saada edes hippusen oikeutta. Kopernikaaninen vallankumous suitsi pallokeskisen mallin paikoiltaan. Toivon, että siivoojien tai femme de chambrejen vallankumous suistaa pallikeskisen mallin manan maille.

Ihminen tarvitsee tilaa, mutta suuri ihminen tarvitsee vieläkin enemmän tilaa.

B-luokan todellisuuskertomus, à la Dominique Strauss-Kahn & femme de chambre, tuottaa uusia mielenkiintoisia lukuja. Tänään oli vuorossa muutto. Mitä se kertoo shamppanjasosialismin arkkitehtuurista?

Nykin trendikkäimmässä osassa, tähtien asuinalueella, The Caviar Leftin edustajalla on käytössään kolmikerroksinen huoneisto, neljä makuuhuonetta, viisi kylpyhuonetta, taideteokset mennen tullen kumoava keittiö (”a state-of-the-art Boffi kitchen”), useampikin baari, elokuvateatteri jne. Vuokrahintana on 50.000 dollaria per kuukausi.

Tuossa asunnossa majailevan ihmisen täytyy olla harvinaisen mittava.

Mutta oleellisinta mediat eivät kerro. Tämä kysymys kuuluu: miten shamppanjasosialismin arkkitehtuuriluomuksissa hoidetaan siivous. Onko takuuvarmaa, että siivoojat on koulutettu hoitamaan myös-sopimukseen-kuulumattomat fellaatiot palvelualttiin iloisesti, muun työn lomassa ja vaieten? Ettei yhteiskuntarauha vain taas raunioidu, jos siivoojat eivät muista käyttäytyä oletetun vaiteliaasti.